Ensimmäisessä maailmansodassa voittaneella puolella olleet Iso-Britannia ja Ranska myöntyivät 1930-luvulla yleensä Saksan vaatimuksiin. Saksan otettua käyttöön yleisen asevelvollisuuden vastoin Versailles’n rauhansopimusta ne tyytyivät hyväksymään Kansainliitossa päätöslauselman, jossa arvosteltiin ankarasti Saksan toimenpiteitä. Vuonna 1935 Iso-Britannia ja Saksa solmivat laivastosopimuksen, jossa määritettiin tonnistomäärät, joihin asti Saksa oli oikeutettu rakentamaan eri alusluokkia. Tšekkoslovakialle kohtalokkaan Münchenin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlain lausui kotimaahansa palattuaan lentoasemalla kuuluisat sanansa:”Peace in our time, rauha meidän aikanamme.” Ne ovat olleet nykypäiviin asti esimerkkinä vaarallisesta hyväuskoisuudesta.

Iso-Britannia nojautui maailmansotien välisenä aikana palkka-armeijaan vuoteen 1939 asti. Se luotti ylivoimaiseen laivastoonsa, jota se tarvitsi maailmanlaajuisen siirtomaaimperiuminsa hallitsemiseen ja kehitti myös vahvat ilmavoimat. Saksaa vastaan sillä oli valmis luonnoneste, Englannin kanaali. Ranska rakensi ensimmäisen maailmansodan kokemusten perusteella länsirajalleen hyvin vahvan ja kalliin linnoitusjärjestelmän, Maginot-linjan. Sotilaallinen ajattelu keskittyi tämä linja runkona käytävälle puolustustaistelulle, mikä osoittautui Ranskalle kohtalokkaaksi.

Tämän lisäksi Iso-Britannia ja Ranska olivat jo kauan suunnitelleet käyttävänsä puolueettoman Belgian aluetta mahdollisessa taistelussa Saksaa vastaan. Tämä johti siihen, että saksalaiset joukot pystyivät yllättäen hyökkäämään Ardennien vuoriston läpi ranskalais- englantilaisten Belgiaan marssineiden joukkojen selustaan toukokuussa 1940. Iso-Britannia ja Ranska takasivat vuonna 1939 Puolan koskemattomuuden. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, ne eivät enää perääntyneet aikaisemman epäonnistuneen myönnytyspolitiikan huonojen kokemusten perusteella, vaan julistivat Saksalle sodan vastoin Saksan odotuksia.