Vapaussota – kansalaissota

Vuoden 1917 aikana oli syntynyt kaksi aseellista ryhmittymää, suojeluskunnat ja punakaartit, joiden yhteenotto alkoi näyttää väistämättömältä

Kumpikin pyrki hankkimaan kaikin keinoin lisää aseita. Vuoden 1917 lopulla alkoi kaartien alueellinen painottuminen vakiintua. Suojeluskuntien hallinnassa oli Pohjanmaa ja osa Karjalaa kun taas Etelä- Suomen asutuskeskuksissa punakaartit olivat huomattavasti suojeluskuntia vahvempia. Kaartien lisäksi tilannetta monimutkaisti se, että maassa oli noin 40 000 venäläistä sotilasta, jotka aiheuttivat paljon järjestyshäiriöitä ja pelkoa kansalaisten keskuudessa.

Järjestyksen saamiseksi maahan senaatti valtuutti 15.1.1918 kenraali C. G. Mannerheimin muodostamaan Pohjois-Suomeen hallituksen joukot ja toimimaan niiden päällikkönä. Hallituksen joukoiksi nimettiin 25.1.1918 suojeluskunnat.

Tukialueen varmistamiseksi suojeluskunnat riisuivat aseista 28.1.1918 klo 03.00 tehdyllä yllättävällä iskulla Pohjanmaalla olleet venäläiset joukot. Aseidenriisunta tapahtui yleensä verettömästi. Tämän jälkeen voitiin varsinaisesti aloittaa hallituksen joukkojen, valkoisen armeijan, muodostaminen. Ongelmaksi muodostui aluksi se, että suojeluskunnat oli muodostettu vain oman turvallisuuden kannalta ja monet suojeluskuntalaiset eivät olleet halukkaita lähtemään mahdolliseen taisteluun kauemmas kotipaikaltaan. Tästä syystä pyrittiin perustamaan myös värvättyjä joukkoja, mutta värväys ei tuonut riittävästi joukkoja. Ratkaisuna oli vuoden 1878 asevelvollisuuslain hyväksikäyttö. Suomessa katsottiin sen olevan edelleen voimassa, koska sen kumonnut vuoden 1901 laki oli säädetty vastoin voimassa ollutta lainsäädäntöjärjestystä. Lain perusteella kutsuttiin palvelukseen 21-40-vuotiaat miehet poisluettuna poliittisesti epäluotettavat. Miehille ehdittiin antaa yhdestä kuuteen viikkoon kestänyt koulutus ennen rintamalle lähtöä. Valkoisen armeijan päällystöksi, alipäällystöksi ja samalla kouluttajiksi saatiin Saksasta Suomeen palanneet jääkärit, joiden pääosa, 950 miestä, saapui Vaasaan 25.2.1918. Jääkärien merkitys oli seuraavien kuukausien tapahtumissa hyvin ratkaiseva.

Samanaikaisesti valkoisen armeijan perustamisen kanssa punakaartit vahvistivat voimiaan. Punakaarteihin liityttiin yleensä vapaaehtoisesti aatteellisista syistä. Monet työttömät liittyivät kaarteihin niiden tarjoamien taloudellisten etujen ja muonituksen johdosta. Työväen järjestöpäätökset ja pienryhmien sosiaalinen painostus olivat myös kaartiin liittymisen kannustimena. Punakaartilaisista oli noin 60 % teollisuustyöväkeä ja 30 % maatyöläisiä tai vuokraviljelijöitä. Huhtikuussa 1918 otettiin punaisella alueella voimaan työvelvollisuus ja miehistön pakko-otot lisääntyivät. Tämä johti siihen, että suuri määrä eteläsuomalaisia piileskeli metsissä tai asutuskeskuksissa välttääkseen palvelukseen joutumisen.

Punakaarteissa oli suurena ongelmana koulutettujen upseereiden ja aliupseereiden puute.

Kaartien eritasoisissa johtotehtävissä oli suureksi osaksi ammattiyhdistystoiminnan perusteella valittuja henkilöitä, joilla ei ollut minkäänlaista sotilaallista tietämystä. Venäläisestä sotaväestä noin 3000 miestä avusti eri vaiheissa punakaarteja. Osa oli punakaarteille hyvin arvokkaita erikoismiehiä.

Punakaartit joutuivat vastatusten laillisen esivallan kanssa, kun suojeluskunnat oli 25.1. nimetty hallituksen joukoiksi. Punakaartit ottivat vallan Helsingissä 26.1.1918 ja valta keskitettiin 28.1. perustetulle kansanvaltuuskunnalle. Sen puheenjohtajaksi nousi Kullervo Manner, joka oli entinen kansanedustaja ja sosialistisen eduskunnan puhemies. Myöhemmin Manner käytti diktaattorin valtuuksia punaisessa Suomessa.

Ensimmäinen merkittävä aseellinen yhteenotto suojeluskuntien ja punakaartien välillä oli tapahtunut jo 19. 1. Karjalassa Pietarista punaisille lähetettyjen asekuljetusten johdosta.

Seuraava Leninin punaisille lupaama suuri ase- ja ampumatarvikekuljetus lähti junalla Pietarista 27.1. Asejunaa saattoi kaksi muuta junaa, joissa oli kuljetusta suojaavia punakaartilaista. Tämän kuljetuksen ja sen suojaamisen yhteydessä punaiset ottivat vallan muun muassa Kotkassa, Tampereella ja Turussa. Helsingissä punaiset ottivat vallan 28.1. vastaisena yönä. Pääkaupungissa olleista senaattoreista osa pakeni Vaasaan ja osa jäi piileskelemään Helsinkiin.

Punaisen ja valkoisen Suomen rajalinjat hahmottuivat 7.2. mennessä. Etelä-Suomi sekä Karjalan kannaksen länsiosa olivat punaisten ja muu osa Suomea valkoisten hallussa. Punaisille oli tärkeää hallita Pietariin menevää rataa, kun taas valkoisille osoittautui merkittäväksi juuri valmistuneen Karjalan-Pohjanmaan poikittaisradan käyttömahdollisuus sekä Haapamäen tärkeän risteysaseman hallussapito. Varsinaisia rintamalinjoja ei muodostunut joukkojen vähyyden johdosta, vaan kumpikin osapuoli pysytteli teiden ja rautateiden läheisyydessä.

Helmikuun loppupuolella käytiin ajoittain kiivaita taisteluja eri rintamanosilla. Tampereelta punaiset pyrkivät hyökkäämään Haapamäen suuntaan, mutta eivät saavuttaneet menestystä. Kummankin osapuolen puutteellisesta varustuksesta ja koulutuksesta johtuen taistelut käytiin vain päiväsaikaan. Joukot vetäytyivät illalla majapaikkoihinsa ja palasivat aamulla linjaan.

Maaliskuun aikana joukkojen vahvuudet olivat kasvaneet niin, että kummallakin puolella oli noin 70 000 miestä ja punaisella puolella myös naisia. Rintamalla oli kuitenkin vain noin puolet joukkojen kokonaismäärästä.

Tampereen taistelut maalis-huhtikuussa olivat sodan ratkaisu. Valkoiset saartoivat hyvin kiivaissa ja verisissä taisteluissa Tampereelle keskitetyt vahvat punaiset joukot. Valkoiset saivat kaupungin lopulta haltuunsa 6.4. Punaiset menettivät noin 2000 miestä kaatuneina ja vangiksi jäi 11 000 punakaartilaista ja työväenliikkeen jäsentä. Vakoiset menettivät 600 miestä kaatuneina. Myös hallituksen joukoissa taistellut vapaaehtoinen ruotsalainen prikaati kärsi raskaita tappioita.

Senaatin maahamme kutsumat noin 12 500 miehen vahvuiset saksalaiset joukot nousivat maihin ensimmäisillä osillaan Hangossa 3.4. ja neljä päivää myöhemmin Loviisassa. Saksalaisten tulo Suomeen ja Tampereella kärsitty tappio luhistivat punaisten johdon. Se siirtyi Helsingistä Viipuriin. Saksalaiset joukot valtasivat Helsingin 12.-14.4. Punaisia kaatui Helsingissä noin 300 ja saksalaisia 60 miestä. Yli 6 000 punaista joutui vangiksi.