Leo Veikko Parrio:

Syyskuinen ilta tummeni nopeasti. Paksut pilvet peittivät taivaankannen. Kaakosta virisi heikko tuuli. Kaksi Kuha-raivaajaa porhalsi kulkuvaloitta kohti itää. Käskyn lähtöön oli antanut Toisen Raivaajalaivueen päällikkö luutnantti Onni Eerola illan jo hämärtyessä LA 3:lla Kirkonmaan saaristossa. Kuorsalon eteläpuolella liittyi seuraan kaksi VMV-venettä ja niin sitten raivaajien täyttä atkui pitkin pimeitä väyliä valon pilkahduksenkaan näkymättä. Oli syyskuun 14 päivä 1944 ja saksalaisten sotavoimien poistumisen takaraja loppumassa.

Kuha-raivaajat valmistuivat 1941 Ahven-raivaajista parannettuna painoksena. Kaikki kuusi olivat jo keväällä -41 mm Koiviston salmea raivaamassa, missä Kuha 6 törmäsi ns. kalamiinaan (räjähdyspanos 7 kg) keula repesi ja kuulema korkkipussi oli lentänyt korkealle ilmaan. Raivaaja korjattiin ja se palasi ruotuun.

Kuha-raivaajat olivat puisia , 16 m pitkiä, syväys n. 2 m ja moottori 60 hv Wikström-Lister. Keulapiikin jälkeen oli kahden miehen hytti, sitten neljän miehen hytti petit kahdessa kerroksessa, keskellä yhteinen ruokapöytä Seuraavaksi oli oikealla puolella puuhella, joka myös kuumensi keskulämmityksen nesteen. Vasemmalla puolella oli pumpattava vessapytty ja pesuallas. Pystyt raput johtivat suoraan luukusta kannelle. Väliseinän takana oli konehuone ja starttiakku, mistä myös saatiin valaisu. Konehuoneen takana oli kahden miehen hytti ja pieni pöytä. Tavallisesti kaksi aliupseeria majaili siellä, aluksen päällikkö ja koneenhoitaja. Ruotupäällikön, siis upseerin, majoittuessa hyttiin siirtyi koneenhoitaja keulahyttiin. Hyttiin oli portaat perältä. Sitten oli ruuma raivauskalustolle, tarvikkeille, maaleille ja itse suolatulle viikon lihanannokselle, koska muuta paikkaa sille ei ollut. Sitten oli raivausvintturi vaijereineen ja käsikampineen. Perän yli roikkui kaluston käsittelyä varten raivauslevy.
Keulassa oli kannella mekaaninen ankkurivintturi, 20 mm Madsen tykki.

Sitten oli puinen ruorihytti osaksi upotettu ja perältä avoin. Hytistä ruori, mekaaninen kytkin ja luukku konehuoneeseen. Hytin takareunalla toinen ruoriratas, nestekompassi ja valonheitin. Katolla oli pellistä muotoiltu tuulen ohjain, joka tehokkaasti aikaansai takana tuulettoman tilan. Ruorihytin takana oli kiinteästi asennettu Vickers konekivääri ja muutama Mauser kivääri täydensivät aseistusta.

VMV-veneet paahtoivat edellä ja Kuhat perässä. Toisessa oli aliluutnantti hiljattain maavoimista laivastoon siirtynyt perämies 25 vuotias. Toisessa Kuha 1:ssä oli allekirjoittanut 21 vuotias vänrikki. Dieseli jyrisi ja pimeys tuntui käsin kosketeltavalta. Muita kulkijoita ei näkynyt eikä elonmerkkiäkään rannoilta. Neljä alusta piirtyivät tummina hahmoina vasten merta. Heikko tuuli tuntui leppoisana kasvoilla ja muuten vallitsi kirkas poutainen sää.

Ohitimme jo Pukkiota, kun VMV:t äkisti hijensivät vauhtia viimein pysähtyen. Kutsuivat sitten vilkulla ja viestittivä:”Palatkaa tukikohtaan.”. Sitten ne kääntyivät ympäri ja poistuivat nopeasti täysillä pimeyteen. Hetken olimme kuin puusta pudonneita. Muistui mieleen, että VMV-veneillähän on radiotkin mikä selvitti viestin reitin. Kuhatkin kääntyivät äskeiselle tuloreitille ja lisäsivät täyteen vauhtiin. Mikä oli ollut yhteisen tehtävämme nimi on jo unohtunut vai oliko kyseessä vain hämäys jollekin taholle?

Paluumatkalla muistelin tapahtumia Kuha laivueessa. Koko päättyneen sodan ajan ne olivat toimineet Kotkasta itään. Suur-Tytärsaaresta Someria, Koiviston saaria ja Seivästöä myöten mukaan lukien rannikon. Miinojen raivauksia oli ollut runsaasti tilapäisempiä sotaväen ja tarvikkeiden kuljetuksia jopa saattotehtäviä. Onni oli ollut myötä ja muuten selvitty lukuun ottamatta jo mainittua Kuha 6 -miinaan ajoa -41 ja erään aliluutnantin saamaa sirpalehaavaa maataistelukoneen kranaatista keväällä -43. Nyt oli aselepo voimassa. Siviilikin alkoi jo häämöttää, kun tuli määräys, että miinanraivaajilta pääsee vasta ns. aselepoartikloiden raivausten jälkeen ’ja viimeistään marraskuun lopulla.

Muistelemiset katkesi Kuorsalon kohdalla, kun yksinäinen MT- vene pimeänä paahtoi ohi täysillä lounaaseen ja kohta toinen perässä kiireellä viitan väärältä puolelta. Suursaaren suunnalla alkoi näkyä valojuova-ammusten helminauhoja. Kuhat pysähtyivät ja lyhyen palaverin jälkeen sovin kolleegani kanssa, ettei palattaisikaan suoraan tukikohtaan, koska loppumetreillä olisi pitänyt käyttää valonheittimiä saarten sokkeloissa ja olisi saattanut herättää meille nyt tuntemattomien voimien uhan. Niinpä Leijaholman ohituksen jälkeen suuntasimme pohjoiseen hiljaisella vauhdilla ja köysillä kiinnitimme Kuhat saaren rantaan pikku tunneilla. Tuuli oli edelleen melko heikkoa. Mitään hälyttävää ei kuulunut eikä näkynyt niinpä laskeuduimme levolle.

Aamun valjetessa tuli laivueen päällikkö Kuha 6 kanssa paikalle ja kertoi, että nyt on sotatila Saksan kanssa ja että saksalaiset yrittävät vallata Suursaarta. Lisäksi ne ovat miinoittaneet Kotkan väylät ja rannikkoväylän Kirkonmaan lounaispuolella, Laivue lähtee sitä raivaamaan. Palasimme aluksi tukikohtaan jonne kollegani jäi. Mukaan määrättiin kaikki Kuhat lisäksi itse laivuepäällikkö, allekirjoittanut ja miinamestari Mauno Tammelin. Kuha 6 vanavedessä luovailimme Kirkonmaan luoteispuolelta kivistä ja kapeaa väylää avarammille vesille. Pysähdyimme selälle Rankin edustalla. Hetken odottelun jälkeen saapui paikalle kalastajamoottorilla kaksi laivaston miestä. Lyhyen neuvottelun jälkeen he virittelivät laitteensa ja laukaisivat. Ennen kuin outo roplettava ääni oli lakannut kuulumasta tulevalla raivausalueella jyrähti kolme akustista miinaa perä perää. Komeat räjähdyspatsaat nousivat korkealle. Siirryimme lähemmäksi miinakenttää.

Pinnalla näkyi mustanpuhuva sarvipäinen miina suunnilleen keskellä väylää pohjaviitasta etelään. Määrättiin raivaajien järjestys, raivaussyvyys ja räjähdystarttujat heti. Ne osuessaan miinavaijeriin räjähtävät ja katkaisevat sen. Laskettiin kalustot ja rintamassa 100 m välein lähestyttiin miinakenttää. Kaikki välit aukesivat ja kaikki räjähdystarttujat posahtivat, mutta pinnalle nousi vain muutama miina, jotka välittömästi ampumalla upotettiin osan kumeasti räjähtäessä. Kuhat kerättiin taas ruotuun ja kalustot laskettiin uudestaan ja sama tulos. Uudestaan ja uudestaan yli ja aina vaan lukuisia miinoja jäi nousematta pintaan räjähdystarttujan selvästi toimiessa. Sama oli tulos sen pinnalla kelluneen mustanpuhuvan ” miinan” kohdalla. Iltapäivän puolella määrättiin kalustot ylös ja laivueen päällikkö Kuha 6:lla lähti ilmeisesti tukikohtaan tiedottamaan Raivaajaosastoon saavutetusta tuloksesta. Tuuli oli edelleen heikko kaakosta.

Harvahko pilvipeite päästi säästellen kelmeän auringon valon lävitseen. Yksinäinen hävittäjä kurvaili tähystämässä ja Suursaaren pohjoiskärjen yli matalalla näkyi lentävän punatähtisiä Boston pommikoneita ilmeisesti pommittaen saksalaisia. Yksinäistä mustanpuhuvaa ”miinaa” ammuttiin ja vaikka se oli jo riekaleina se sitkeästi sinnitteli pinnalla. Miinamestari Tammelin kävi jollan kanssa tutkimassa. sitä ja sen jälkeen Kuhat täyttä vauhtia ohi ajaen saivat sen aallokolla viimein painumaan pinnan alle. Vallitsi varsin huoleton ja leppoisa sanoisinko petollisen turvallinen olotilanne paikalla.

Kuha 6 palasi varsin pitkän tovin jälkeen ja jäi lillimään, Ajatin Kuha 1 viereen saadakseni mahdollisesti uusia määräyksiä, mutta viitattiin sivuun. Sitten miinamestari ajoi tilalle Kuha 4:llä ja selvitteli varmaan havaintojaan siitä ”miinasta” ja peruutti. Kuului voimakas jymähdys ja Kuha 6 näkyi räjähdyspatsaan sisällä keula pystyssä ja se nousi korkealle. Kaikenlaista suurempaa ja pienempää rompetta lenteli joka puolelle. Patsas laskeutui ja- tyyni, laajeneva, pyöreä laikka osoitti vain vedenpinnalla räjähdyspaikkaa. Reunoilla pyöri pienempää silppua.

Sitten nousi Kuha 6:n punainen pohja nipin napin pintaan ja hetken kuluttua märkä mies kiipesi omin voimin sille. Hän jäi istumaan pohjan päälle kädet polvien ympärillä ikään kuin jäykistyneenä. Lähimmistä raivaajista laskettiin kiireesti jollat veteen ja haettiin mies turvaan. Liput laskettiin puolitankoon ja niin palattiin välittömästi tukikohtaan yhtä raivaajaa ja seitsemää miestä vaille. Pelastunut oli koneenhoitaja ja ollut lepovuorossa loikomassa siinä kahden miehen hytissä keulassa. Näennäisesti ehjänä hänet varmuuden vuoksi toimitettiin lääkäriin tutkittavaksi, mutta palasi viikon kuluttua mitään erikoista löytymättä, Hän oli kyllä ilmeisen shokissa edelleen.

Heikko kaakonpuoleinen tuuli painoi lillivän Kuha 6 jo raivatulla alueella miinaan joka osui peräpuolelle. Tapahtuma oli varsin järkyttävä koko laivueelle. Jopa neljän kesän takaisista aseveljistä oli hetkessä vain keuhkonkappaleita merenpinnalla kuten kerrottiin. Raivaajalaivue oli menettänyt aktiivisen ja osaavan päällikön. Seurasi lamaannuttava tyhjiön tunne.

Luutnantti Onni Eerola Haapasaaren poliisin poika, reserviupseeri, upseerin vakanssilla, n. 25 vuotias. Toiminut Kuhilla ruotupäällikkönä niitten valmistumisesta lähtien. Hän osallistui ahkerasti ja rohkeasti raivauksiin ja muihin määrättyihin tehtäviin ja suunnitteli merelle lähtöä.

Kersantti Kalle Maijala Kuha 6 päällikkö oli jo lähdössä Merisotakouluun reserviupseerikurssille, kun kurssit lopetettiin. Hän oli muutaman vuoden päälle 20 vuotta. Maijalan kanssa kuulaana kesäyönä -43 kohtasimme Kuha 6:lla maataistelukoneen arsenaalin tehon Haapasaaren vesillä toisten vetäessä sikeitä kotimatkalla. Silloin oli onnea roppakaupalla. Maijala ampui Madsenilla ja itse pidin vasta tulleena kokelaana ruoria, kun meri vain vaahtosi ammusten iskemistä sivulla.

Kuha 6:n ”kokki” oli nuori parikymppinen aseveikko, jonka juuri ja juuri estin jouluna -43 ”messikallena” humalassa ampumasta itsensä päällikön pistoolilla Haminan satamassa.. Tähänkö asti vain ne elon päivät jatkuivatkin?

Entisen aseveljen suorittama miinoitus olikin jotain uutta ja ennen kokematonta. Kaikki saatu koulutus ja käytännön kokemus oli koskenutkin jo tuttuja toimenpiteitä. Nyt oli vastapuolen tiedossa kaikki tarpeellinen kalustosta alkaen tai ainakin melkein.

Viikonloppu antoi aikaa vetää henkeä ja pohtia väistämättä eteen tulevaa jatkoa raivaukseen. Totesin, että miinakenttä oli syväytetty vaarallisen matalaan. Miinojen joukossa oli runsaasti jopa kolminkertaisilla kettingeillä varustettuja esteitä kuten miinamestari tuli kertomaan palattuamme tukikohtaan. Se ” miina” mahdollisti tämän tärkeän havainnon. Miksi ” miina” oli pinnalla jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Toisen Raivaajalaivueen entinen päällikkö luutnantti Aimo Eronen ja miinamestari Mauno Tammelin olivat kehitelleet Kuhilla vedettävää yhden aluksen raivainta mekaanisilla leikkureilla ns. Y-kalusto kuten isommilla raivaajilla jo olikin. Niistä tämä uusi kalusto kuitenkin poikkesi nimenomaan leikkureiden osalta ja pienemmällä vauhdin tarpeella. Miinatoimiston suosiollisella avustuksella niitä valmistui ainakin 5 kpl -43, joista laivueelle tuli kaksi ja varastoitiin harjoitusraivauksen jälkeen.

Maanantai aamuna tuli puhelinsoitto ja laivueen jäljellä olevat upseerit ( 2 kpl ) määrättiin palaveriin SM-laivueeseen Rankin satamaan. Pöydän ääreen kokoontui neuvotteluun viisi reserviupseeria. Selvisi, että 2.Raiv.Laiv, hoituu toistaiseksi SM-laivueen johdossa. Pääasia oli kuitenkin keskeytyneen raivauksen loppuun saattaminen, SM-laivue esitti yhden kysymyksen: ”Miten pitäisi jatkaa raivausta?”

Ehätin esittämään, että Kuhilla on käytettävissä kaksi Y-kalustoa, jota kuitenkin tässä tapauksessa käytettäisiin vain L-kalustona ja siten raivaaja ei joutuisi miinakentän päälle. Mekaaninen leikkuri katkaisisi miinavaijerin. ”Esteen” osuessa kohdalle uimuri osoittaisi sen sijainnin ja toiset kaksi raivaajaa välissään hakuvaijeri koukkaisi ”esteen” vaijeriin ja vetäisi sen matalikkoon.

Seurasi hiljaisuus. Esitys oli ilmeisen selkeä ja ratkaisi probleeman kerralla. Vastaväitteitä ei kuulunut ja ehdotukseni hyväksyttiin. Muuten ensimmäinen kerta kun yleensä ehdotuksia pyydettiin ja lisäksi hyväksyttiin suoralta kädeltä. Sovittiin vielä, että SM-veneet ketterämpinä suorittavat tarvittavan koukkauksen ja Kuhat vetävät L-kalustoa. Palasimme tukikohtaan valmistautumaan seuraavan aamun lähtöön.

Ehdottamani järjestely oli kuitenkin ennen kokematon ja rystyset pelosta valkoisena puristin ruorihytin katonreunaa , kun kolleegani edellä ja Kuha 1 perässä lähestyimme idästäpäin miinakenttää nuollen pohjoisviittaa L-kalustolla, sitten laajahko käännös ja uudelleen läpi kaiken aikaisemminkin raivatun alueen. Kuha 1 porrastaen oikealle levitykseen. Näin jatkoimme koko päivän. Leikkuri leikkasi miinavaijerit ja L-kaluston uimuri osoitti ”esteen” paikan, SM:t koukkasivat ja vetivät läheiselle matalikolle ja palasivat. Miinat tuhottiin välittömästi ampumalla. Teoriani näytti käytännössä toimivan ja puristin jo hellemmin katonreunaa. Raivausta jatkettiin vielä seuraavana päivänä yhtä hyvin tuloksin ja sitten katsottiin raivattu alue riittävän suureksi. ”Esteitä” oli kerääntynyt kymmenkunta matalikolle ja ne olivat erehdyttävästi miinojen näköisiä puisin sarvin. Sitten joku laivaston alus sai määräyksen kuljettaa ne pois ja ensi töikseen varmistaakseen tilanteen aluksen päällikkö soitti ja kysyi :”Onko ihan varmaa?”, mihin vastasin :”Jotta on”.

Sen jälkeen alkoivat artiklan viivästyneet raivaukset SM-laivueen johdossa Suursaaren kaakkoisrannikolta Lavansaaren suuntaan, Aamulla oli lähtö hämärissä jos sää oli suosiollinen ja illalla palattiin hämärissä Kirkonmaansaaristoon yöksi.

Sitten tuli allekirjoittaneelle määräys tuoda nimeltä mainitut laivueen miehet Kotkaan määrätylle koululle määrättyyn aikaan; Matkalla Kotkaan tuli mieleen, että sulkeisten pitämisen taidot olivat tainneet ruostua pahasti niinpä satamassa määräsin vanhimman aliupseerin johdattelemaan porukan määrätylle paikalle määrättyyn aikaan ja itse häivyin kaupungin varjoisille kujille. Parin viikon kuluttua tuli kenttäpostissa suuri ruskea kirjekuori ja siinä 4. luokan vapaudenristi miekkojen kera.