Helmikuussa 1947 allekirjoitettu ja saman vuoden syyskuussa voimaan astunut Pariisin rauhansopimus noudatti välirauhansopimusta. Neuvostoliitto ei halunnut tehdä siihen mitään lievennyksiä ja piti niiden esittämistäkin epäasiallisena. Uusia rauhansopimuksessa olivat Suomen puolustusvoimia koskevat määräykset. Valvontakomissio poistui maasta rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen syyskuussa 1947.

Vuoden 1947 kesällä Suomi ilmoitti halunsa pysyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Osoituksena tästä oli se, että Suomi ei ottanut vastaan amerikkalaisten tarjoamaa niin sanottua Marshall-apua, joka oli tarkoitettu Euroopan jälleenrakentamiseen ja jolla oli myös poliittisia päämääriä.    Neuvostoliiton ja Suomen välillä allekirjoitettiin 6.4.1948 sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta eli yya-sopimus. Sopimus oli ennen kaikkea ystävyyssopimus, joka sisälsi sotilaspoliittisia määräyksiä. Näitä voitiin kuitenkin soveltaa vain poikkeusoloissa. Keväällä 1948 levisi huhuja mahdollisesta kommunistien vallankaappausyrityksestä. Armeija saatettiin hälytysvalmiuteen. Mitään erikoista ei kuitenkaan tapahtunut. Sisäpoliittisen murroskauden voidaan katsoa päättyneen vuosina 1948-1949. Tilanne rauhoittui vähitellen. Myös politisoitunut valtiollinen poliisi, Valpo, lakkautettiin.

Alkoi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vakiinnuttaminen. Tämän ulkopolitiikan näkyvimpänä hahmona oli vuonna 1946 tasavallan presidentiksi valittu Juho Kusti Paasikivi. Valitusta ulkopoliittisesta linjasta käytettiin aluksi nimeä ”Paasikiven linja” ja myöhemmin ”Paasikiven-Kekkosen linja”. Tämä linja jatkui ajan mukana tuomine muutoksineen Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sen jälkeen Suomi on luonnollisesti pitänyt hyvin tärkeänä ylläpitää ja kehittää ystävällisiä suhteita Venäjään. Sopimus uusittiin kaksi kertaa. Se raukesi 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajottua. Suomen aseman voidaan katsoa vakiintuneen lopullisesti vuonna 1955, kun Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi.