Salainen työ sota-ajan Sortavalassa

Anni Haanpää:

Helmikuun 5. päivänä 1942 lähdin kotoani Keski-Suomen Karstulasta taskussani paikallisen Lotta Svärd -yhdistyksen puheenjohtajalta saamani littera, jossa määräasemaksi oli merkitty Sortavala. Samana aamuna hän oli sen tuonut ja kehottanut lähtemään mikäli mahdollista heti. Ja tässä olin. Äiti oli saattamassa ja toivotti matkalleni Korkeimman siunausta. Olin täynnä jännitystä, ja pelkoakin, noustessani linja-autoon, joka veisi minut Myllymäen asemalle. Syytä arkuuteni oli kylliksi: en ollut eläessäni junaa edes nähnyt – nyt minun piti matkustaa sillä johonkin tuntemattomaan Laatokan rannan kaupunkiin, ja kaiken kukkuraksi työhön, josta en ollut saanut minkäänlaista tietoa.

Pari vuorokautta matkustettuani Haapamäen, Pieksämäen, Kouvolan ja Elisenvaaran kautta löysin itseni Sortavalan asemalta. Vastassa oli kuorma-auto, jonka lavalle nousi muitakin samassa junassa tulleita: lomalta palaavia ja minun laillani uusi työntekijöitä. Purkautuessamme määränpäässä autosta havaitsimme olevamme valtaisan rakennuskompleksin edessä, jossa kerrottiin olevan peräti 365 huonetta. Osoittautui, että se oli Vaalijala, kehitysvammaisten lasten hoitolaitos, nyt tyhjäksi evakuoituna ja uudessa käytössä. Samalla sain muiden mukana tietää, että olin tullut Päämajan alaisiin radiotiedustelujoukkoihin. Koko suuren työntekijäporukan päällikkönä oli eversti Reino Hallamaa. 19-vuotiaana kuuluin joukon nuorimpiin. Tultuamme meidät majoitettiin huoneisiin, ja yritimme asettua taloksi.

Meidän tyttöjen tehtävä oli työketjun alkupäässä. Suuressa joukossa huoneita istui kussakin monta erikoiskoulutuksen saanutta radistia, joissakin jopa 15-20, ja kuulokkeet korvilla ”pyydysti” eetteristä vihollisen omilleen lähettämiä salakielisanomia. Nämä he kirjoittivat paperille, jotka siirsivät pöytänsä kulmalle ja jatkoivat kuuntelua. Meidän tehtävämme oli kerätä nuo paperit 15-20 minuutin välein ja viedä ne nopeasti ”avaajille”, jotka kykenivät ”kääntämään” ne ymmärrettäväksi tekstiksi. Koska se tavallisimmin oli venäjän-, joskus myös englannin- tai muun kielistä, tarvittiin vielä kielenkääntäjät suomentamaan viestit.

Tämän jälkeen niiden sisältö saatettiin Puolustusvoimien tietoon, jonka piirissä puolestaan ryhdyttiin tarpeellisiksi harkittuihin toimenpiteisiin. Tässä lyhyesti kerrottuna talon suuren henkilökunnan työ, maan puolustuksen ja turvallisuuden kannalta ratkaisevan tärkeä. Vasta perästä päin sain tietää, että työtämme pidettiin – ja pidettäneen vieläkin – niissä oloissa erittäin tehokkaana ja etevästi hoidettuna ja organisoituna. Eräs esimerkki: nuori poika, vasta armeijaan astunut, sai radistina siepatuksi sanoman, jonka tärkeyden ymmärtäen kiidätti oikopäätä työketjun läpi.

Ilmeni, että sanoma sisälsi tiedon, jonka mukaan yhdysvaltalainen laivasaattue oli matkalla pohjoisen kautta Neuvostoliittoon ase- ja viljalastissa. Pojan nopean toiminnan ansiosta tieto saatiin ajoissa armeijalle ja laivat tuhotuiksi. Tapausta pidettiin Suomelle suurena voittona. Sodan laki on armoton: tuhoa tai tule tuhotuksi! Toiminta oli yleensäkin niin nopeaa, että yöllä siepattujen salasanomien aiheuttamat toimet armeija oli aamuun mennessä usein jo suorittanut.

Työni alussa toimin lottana, mutta ennen pitkää minut siirrettiin armeijan palkkalistoille. Tällaisella toimenpiteellä yritettiin hillitä työntekijöiden verrattain suurta vaihtuvuutta. Joukossa oli nimittäin paljon opiskelijoita, jotka aina kesän jälkeen halusivat lähteä opintojaan jatkamaan. Tämä sinänsä hyvä ja kannatettava menettely vain aiheutti sodan oloissa hankaluutta ja vaikeuksia tässä työssä, joka koko maan kannalta oli ensiarvoisen tärkeä.

Sinänsä helppo ensimmäinen tehtäväni, salakielisanomien kerääminen ja vieminen ”avaajille” vaihtui myöhemmin työhön keskuksessa. Siellä otettiin vastaan kaukokirjoitin- sekä puhelinsanomia ja lähetettiin välittömästi edelleen käsiteltäväksi. Työssä oli päivisin kaksi, öisin yksi kerrallaan. Työvuorot olivat yleensä talossa kuuden tunnin mittaisia. Usean vuoron jälkeen oli pitkä vapaa, joka saattoi kestää toista vuorokautta. Silloin tutustuimme kaupunkiin ja sen kauniiseen ympäristöön. Kerran kävin tovereineni Kirjavalahden upeissa maisemissa asti. Joskus saimme resiinakyytiä, kun sotapojat olivat suosiollisella tuulella. Ruoka oli talossamme erittäin hyvää; silloin maassa vallitsevaa kaiken pulaa ajatellen söimme suorastaan ylellisesti. Asuntola oli talon ylimmässä kerroksessa, naisten ja miesten puoli erikseen. Romansseja syntyi, jotkut niistä johtivat jopa vihkipallille asti.

Sortavalaa pommitettiin aika usein, mutta meidän talomme säästyi osumilta. Pommituksista huolimatta työ jatkui keskeytyksittä yötä päivää. Työpaikalta ei voinut lähteä pommisuojaan. Tästäkö lienee johtunut, etteivät monet yöllisten hälytysten ja pommitusten aikana lähteneet omista vuoteistaankaan mihinkään, vaan jatkoivat nukkumista.

Työmme oli erittäin vaativaa ja vastuullista, ja niinpä sen parissa työskentelevät olivat varsin älykästä ja valistunutta joukkoa, monessa mielessä tietävää ja taitavaa. Venäjän kielen tulkeissa oli monia emigrantteja vallankumouksen ajalta, mm. pianotaiteilija Cyril Szalkiewicx. Hän olikin Sortavalassa tutulla seudulla, olihan hänen kotinsa ollut Impilahdella, muutaman peninkulman päässä kaupungista. Kykyjään porukkamme käytti myös ulkopuolisten ilahduttamiseksi. Se tapahtui siten, että järjestettiin Seurahuoneella aseveli-iltoja, joissa oli monipuolista ohjelmaa. Kaupunkilaiset pitivät niistä kovasti ja kansoittivat joka kerran salin viimeistä sijaa myöten. Kaikkiaan järjestimme neljä tällaista tilaisuutta vuosina 1942-44. Pääsymaksurahoista kertyi sievoisia summia, yhteensä noin satatuhatta silloista markkaa. Koska se luonnollisesti haluttiin käyttää hyödyllisellä tavalla, hankittiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton välityksellä kummilapsia, joiden isät olivat kaatuneet rintamalla. Heitä oli lopulta 12, kahdeksan tyttöä ja neljä poikaa, ja näille rahat annettiin. Porukkamme julkaisi myös sanomalehteä nimeltä Salamasota. Väitettiin, että se oli siihen aikaan Laatokan Karjalan paras ja eniten levinnyt sanomalehti.

Vihollisen kesällä 1944 tunkeutuessa yhä lähemmäs valtakunnanrajaa oli selvää, että sodan tappiollinen päättyminen olisi pian tosiasia. Miten kävisi meidän, jotka olimme olleet niin arkaluontoisessa tehtävässä? Muutamaa päivää ennen neljäntenä syyskuuta solmittua aselepoa koko joukkomme kutsuttiin yhteiseen tiedotustilaisuuteen. Päällikkömme selvitti meille tilanteemme vaikeuden ja kertoi saadusta ennakkovaroituksesta: meitä oli mahdollisesti uhkaamassa pidättäminen. Sittemmin muutamat pidätettiinkin. Hän kertoi myös, että niille jotka halusivat, oli järjestetty mahdollisuus poistua maasta ainakin toistaiseksi. Jokaisen oli siinä samassa tilaisuudessa ilmoitettava ratkaisunsa. Minä päätin lähteä. Ne, jotka jäivät vielä jatkamaan työtä loppuun asti, olivat nuoria, vasta äskettäin työhön tulleita, eikä vaara heidän kohdallaan ollut niin suuri kuin meidän ”vanhojen”. Samana iltana oli lähdettävä. Kiireesti kokosimme vähät henkilökohtaiset tavaramme, kiipesimme kuorma-autojen lavoille, ja matkamme kohti Pohjanlahden rannikkoa alkoi. Meitä lähti kaksi ryhmää: toinen Uuteenkaupunkiin, toinen, johon minä kuuluin, Närpiöön. Aamupimeän aikaan olimme perillä – kolme kuorma-autollista – ja välittömästi siirryimme meitä jo odottavaan proomuun. Alkoi matka yli Pohjanlahden, jokseenkin synkkä matka syksyisen meren armoilla, perin hankalissa oloissa. Mainittakoon esimerkiksi, että minkäänlaista wc:tä ei ollut, sen virkaa toimitti yksi ainoa suuri tynnyri. Peseytymisen ylellisyys puuttui luonnollisesti sekin. Kun näihin käytännön seikkoihin lisää joukossa vallinneen mielialan: jännityksen siitä, pääsisimmekö perille, miten meidän sitten kävisi ja millaiseksi kunkin tulevaisuus muodostuisi, voi kuvitella, millaisissa tunnelmissa ja mietteissä matkaa tehtiin verkkaisesti merta kyntävässä proomussa. Meidän Närpiön kautta matkaava joukkomme päätyi Ruotsin rannikolle Härnösandiin. Ensin meidät majoitettiin muistaakseni helluntailaisten rukoushuoneeseen. Olimme aluksi karanteenissa, jolloin liikkumisemme oli rajoitettua. Myöhemmin tilanne muuttui kaikin tavoin vapaammaksi. Ruotsalaiset pitivät meistä hyvää huolta. Ruoka oli erinomaista tuossa pulaa tuntemattomassa maassa. Vähiin vaatteisiini kuului kolme lottapukua, joita vuorotellen pidin ja pesin, senkin jälkeen, kun Lotta Svärd -järjestö oli Suomessa marraskuussa lakkautettu. Tekemistä meillä ei juuri ollut, kulutimme vain aikaa kohtalomme selvenemistä odotellessa. Se tapahtuikin ennen joulua. Joka halusi, sai lähteä kotiin Suomeen. Minä halusin. Pääsin kotiin jouluksi, joten runsaat kolme kuukautta oli Ruotsin-matkaani mennyt. Osa joukostamme jäi Ruotsiin, jotkut lopullisesti. Taisipa joku siirtyä kauemmas, aina Atlantin taakse asti.

Toinen, Uudenkaupungin kautta Ruotsiin matkannut joukkomme kuljetti mukanaan kaikki työhömme liittyvät asiakirjat. Niiden saaminen pois maasta turvaan oli itse asiassa kaikkein tärkeintä. Ruotsin puolelle ne saatiin ja vietiin Tukholmaan. Mihin ne siellä tai sieltä sijoitettiin, on minulle tietymätöntä. Monenlaisia tietoja tai huhuja on liikkunut siitä, mihin ne päätyivät. Muistan mm. kuulleeni, että nuo laatikkoihin pakatut tärkeät asiapaperit oli haudattu/kätketty jonkin joen pohjaan. Erään tiedon mukaan niistä olisi maksettu suuria summia, mutta kuka ja kenelle, sitä ei huhu kertonut. Taitaa jäädä ainakin minulle mysteeriksi tämän Stella Polariksena tunnetun operaation loppu.

Palattuani kotiin vietin siellä joulun 1944. Pian sen jälkeen jouduin taas töihin: lähes vuosi meni, ennen kuin entisestään kovasti pienentynein joukoin saimme työhömme liittyneet loppuselvitykset tehdyksi. Lopulla vuotta 1945 lähdin siviiliin. Erikoislaatuinen komennukseni oli päättynyt.

0