Ida Kyrö, Ivalo:

Jatkosodan vuosina sattui maamme itärajalla puolensataa, lähes yksinomaan siviiliväestöön kohdistunutta partisaanihyökkäystä, joissa sai surmansa toistasataa henkilöä, joukossa lapsia, ja lisäksi haavoittui viitisenkymmentä. Partisaanihyökkäyksestä pelastuminen oli sattumanvaraista, sillä yleensä partiot tekivät perusteellista jälkeä. Eivät halunneet, että silminnäkijöitä jäisi kertomaan tapahtumasta.

Vangiksi näissä kahakoissa joutui muutamia kymmeniä, mutta vain aniharva heistä on siltä tieltä palannut. Todennäköisesti useimmat vangiksi otetut ammuttiin lyhyen kuulustelun jälkeen, mitäpä heitä mukanaan raahaamaan.

Näistä tapauksista ei kerrottu sanomalehdissä – olihan voimassa sotasensuuri, jonka tavoitteisiin kuului kansalaisten mielialan rauhoittaminen. Herää kysymys olisiko sittenkin pitänyt kertoa, että rajan asukkaat olisivat osanneet olla varuillaan, sillä useimmiten partisaanihyökkäys tuntui tulleen sen kohteeksi joutuneille täydellisenä yllätyksenä.

Kaikki hyökkäykset sattuivat kesän puolella, silloinhan metsissä oli helppo liikkua eikä kulkijoista jäänyt jälkiä. Pahimmat partisaanikesät olivat vuosina 1942 ja 1943, mutta sattuipa muutama hyökkäys vielä rauhan solmimisen jälkeenkin syksyllä 1944.

Eräs jo aikanaan laajalti tietoon tullut tapaus sattui Laanilassa, lähellä Ivaloa heinäkuun 4. päivänä 1943. Se tuli julkisuuteenkin lähinnä siksi, että surmattujen joukossa oli Oulun hiippakunnan piispa Yrjö Aukusti Wallinmaa.

Hyökkäyksessä sai surmansa piispan lisäksi kolme muuta henkilöä, haavoittui kymmenen ja vahingoittumattomana selvisi viisi. Näin suuri pelastuneiden määrä johtui siitä, että partisaanien oli paettava paikalta kesken tuhotyötään.

Eräs pahimmin haavoittuneista oli ivalolainen lotta Ida Kyrö, joka muistaa tarkoin elämänsä järkyttävimmän hetken, koska haavoittumisestaan huolimatta säilytti koko ajan tajuntansa.

Näin hän kertoo:

Olin lottatöissä Ivalon sotasairaalassa, mutta tapahtumahetkellä palaamassa lomalta Etelä-Pohjanmaalta, jossa olin ollut herättäjäseuroissa. Rovaniemeltä lähdettäessä postiauto oli niin täysi, etteivät kaikki mukaan pyrkineet siihen mahtuneet, mutta Laanilaan tultaessa meitä oli enää 19, joukossa kaksi lasta.

Auton etuosassa istui Ivaloon piispantarkastukseen matkalla ollut piispa Wallinmaa sekä hänen seurueeseensa kuuluneet Kemin kaupunkiseurakunnan kirkkoherra, lääninrovasti Jaakko Hyötyniemi ja Sodankylän kirkkoherra Yrjö Aittokallio.

Matkan aikana jotkut lauloivat tai juttelivat pysyäkseen valveilla, olihan menossa aamuyön kolmas tunti. Yöt Lapissa ovat siihen aikaan vuodesta vielä täysin valoisat. Minä olin valveilla, mutta omissa ajatuksissani, kun yhtäkkiä huomasin edessämme muutaman kymmenen metrin päässä olevan Laaniojan sillan lentävän ilmaan.

Samalla hetkellä ammuttiin autoa tien oikealta puolelta, jolloin tuulilasi rikkoutui ja autonkuljettaja sai osuman vatsaansa. Hän kykeni kuitenkin pysäyttämään auton ja huutamaan: ”Ryssiä! Kaikki ulos!”

Yritin muiden mukana ulos autosta, mutta silloin konepistoolin suihku osui jalkoihini enkä päässyt mihinkään, vaan vaivuin takaisin auton istuimelle.

Rätinän ja paukkeen keskellä matkustajat ryntäsivät ulos ja olivat helppo maali samalta puolelta ampuvalle viholliselle. Jotkut ehtivät kontata auton alle ja pelastuivat, mutta useimmat jatkoivat pakenemistaan tien toisella puolella olevaan metsään ja haavoittuivat.

Piispa Wallinmaa tukevahkona miehenä ei mahtunut auton alle, vaan rukous huulillaan kuoli partisaanien heitettyä kasapanoksen autoa kohti.

Joku matkustajista heittäytyi auton lattialle ja minä kyyristyin mahdollisimman alas istuimelle ja seurasin miten luodit tekivät reikiä pääni kohdalle auton ikkunaan. Kirkkoherra Aittokallio sai avatuksi yhden auton vasemmanpuoleisista ikkunoista, hyppäsi siitä ulos ja juoksi metsään haavoittuen kahdesta luodista, joista toinen osui rintaan, toinen sääreen.

Hätääntyneet ihmiset juoksivat sinne tänne, jolloin he kaikki haavoittuivat, myös lapset. Vain ne jotka jäivät auton lattialle tai ryömivät sen alle, joukossa lääninrovasti Hyötyniemi, selvisivät vammoitta.

Jaloistani vuoti verta, jonka tuloa yritin tukahduttaa ja luulin jo menehtyväni, kun takaa päin paikalle osuneen saksalaisen kuljetusauton hälytyssireeni alkoi yhtämittaisesti soida. Saksalainen kuljettaja syöksyi maastoon, mutta partisaanien luoti oli osunut auton äänimerkkiin ja se jäi ”päälle”. Partisaanit pelästyivät ääntä ja lähtivät pakoon. Tuo ääni meidät pelasti.

Jännitykseni kohosi huippuunsa, kun ammunnan tauottua kuulin joidenkin miesten tulevan auton luo. Ovatko ne venäläisiä, saksalaisia vai suomalaisia? Kuullessani suomeksi lausutut sanat ”piispa on kuollut”, tilanne kohdaltani laukesi. Samassa joku kurkisti autoon ja kysyi: ”oletko hengissä?” Vastasin siihen mahdollisimman kuuluvasti.

Avuksemme tulleet miehet olivat läheiseltä tietyömaalta. He kantoivat meidät haavoittuneet Laaniojan yli, siltahan oli räjäytetty, ja toimittivat Ivalon sairaalaan.

Kirkkoherra Aittokallio oli verta yskien taivaltanut neljän kilometrin matkan Laanilan tulliin, jossa ilmoitti tapahtumasta siellä olleille saksalaisille. Hän toipui Ivalon sairaalassa vammoistaan, mutta postiauton kuljettaja menehtyi muutaman päivän kuluttua.

Sairaalassa, jossa aikaisemmin olin työssä, nyt potilaana, selvisi, että luodit olivat vahingoittaneet molempien reisieni iskiashermoja ja seurauksena oli pitkäaikainen osittainen halvaus. Vammat paranivat jotenkuten aikanaan, mutta ovat taas vanhemmiten pahentuneet. Pääsen vielä liikkumaan, mutta usein on turvauduttava kyynärsauvoihin.