Vihollispartio iski Lieksassa
Helmi Hartell, o.s. Hämäläinen:
Kesällä 1944 tuli pohjois- ja itä-Suomen soille runsaasti lakkoja. Kun ruokatilanne maassa oli jo varsin kireä, lähdettiin tuota herkkua tavoittelemaan pitkienkin matkojen takaa.
Lakkareissu on tavallisesti mukava, joskin rasittava, mutta meidän retkemme heinäkuun 30. päivänä Lieksassa päättyi kauhistuttavalla tavalla jo menomatkalla: mukana olleista 16:sta neljä menetti henkensä ja kaksi haavoittui vaikeasti vihollispartion yllättäessä automme.
Partisaanien tihutöistä itärajan pinnassa oli toki kuultu huhuja, mutta niihin ei osattu suhtautua vakavasti. Vaikka joukkojemme pääosa oli jo tuolloin vetäytynyt Itä-Karjalasta, olivat Rukajärven miehet edelleen saavuttamissaan asemissa. Karjalan kannaksen länsiosa oli jo menetetty, mutta taistelut jatkuivat Vuoksen pohjoisrannalla. Yleisesti uskottiin sodan pian päättyvän, kuten sitten tapahtuikin.
Lähdimme tuona kohtalokkaana aamuna heti neljän jälkeen linnoitustoimiston kuorma-autolla Kontiovaaran tietä päämääränä joku etäinen korpi. Mukana oli sekä sotilaita, lottia että siviilejä. Retken oli järjestänyt keskusvarikon päällikkö, sotilasvirkailija Karl Karila. Paikallisina oppaina olivat metsäteknikko Albert Kuokkanen ja hänen vaimonsa Sanni.
Istuimme kuorma-auton lavalla, jotkut siellä olleiden pilkesäkkien päällä, autohan kulki puukaasun voimalla. Olimme päässeet jo noin 30 km:n päähän Lieksasta pienen Ritojärven lähelle, juttelimme ja vuoroin lauloimme, olimme iloisella mielellä.
Pienen Ritojärven mutkassa maasto nousee tien oikealla puolella jyrkästi, sen toisella puolella on suo ja pieni lampi. Tiellä on vähäinen silta, jota olimme ylittämässä, kun kuului ensimmäinen konepistoolin räsähdys. Ääni oli niin odottamaton, että vaikka vieressäni istunut Suoma-rouva alkoi valittaa ja pilkesäkin päällä istunut Tuulikki putosi päälleni, emme aluksi ymmärtäneet mitä oli tapahtunut. Auto jatkoi vielä matkaansa noin 300 metriä ja pysähtyi.
Vasta tällöin tajusimme, että sotilasvirkailija Karila ja lotta Tuulikki Kauko olivat kuolleet heti, sotamies Ville Tuovinen ja rakennusmestari Johannes Lihavainen haavoittuneet vaikeasti ja Suoma Lihavainen ja Elli Keronen lievemmin.
Hätäisen neuvottelun jälkeen päätettiin, että lähdetään metsiä myöten noin 7 km päässä olevalle Räpsyn metsänvartijan asunnolle, jossa tiedettiin olevan lähimmän puhelimen. Kaksi kuollutta ja kaksi vaikeasti haavoittunutta jätettiin autoon siinä toivossa, että tiellä sattuisi olemaan muuta liikennettä ja he saisivat apua ennen kuin me ehtisimme sitä hälyttää.
Niin tämä surullinen kulkue lähti Kuokkasen pariskunnan opastuksella kohti Räpsyä mukanaan päähän haavoittunut Suoma Lihavainen ja jalkaan haavoittunut Elli Keronen.
Vaelluksemme keskivaiheilla oli pieni mökki, jossa oli vain vanha nainen, joka antoi meille puhtaita pyyhkeitä haavojen sitomista varten. Ehdotimme, että hän partisaanivaaran vuoksi lähtisi mukaamme, mutta hän ei halunnut lähteä kotoaan mihinkään.
Haavoittuneille taival oli todellinen tuskien tien, sillä haavat vuotivat eikä kukaan meistä osannut antaa muuta apua kuin asettaa haavojen kohdalle käärettä. Ymmärsimme toki ylläpitää sellaista tunnelmaa, että tuossa tuokiossa olisimme perillä, sillä jos haavoittuneet olisivat menettäneet tajunsa, olisi tilanne entisestäänkin vaikeutunut.
Lopulta pääsimme Räpsyyn, josta soitettiin Lieksaan pyytäen pikaista apua sekä Ritojärvelle että Räpsyyn. Sen jälkeen miehet palasivat haavoittuneiden luo.
Hätäsanomamme oli kuitenkin jotenkin sekaantunut ja apu viipyi ja viipyi. Ehkäpä Ritojärvelle jääneet haavoittuneet Tuovinen ja Lihavainen saivat apua pikemmin, hekin kuitenkin liian myöhään, sillä molemmat kuolivat sairaalassa pari päivää myöhemmin.
Usean tunnin odottamisen jälkeen meitä tultiin noutamaan linja-autolla, jota saattoi kaksi kuorma-autoa.
Suoma Lihavainen joutui tapahtuman jälkeen kokemaan useita leikkauksia ja olemaan vuosia sairaalahoidossa. Hän ei toipunut entiselleen, vaan niska jäi pysyvästi jäykäksi. Elli Kerosen jalkaansa saamat kaksi luotia koteloituivat, mutta hänestäkään ei enää tullut työkykyistä.
Välittömästi kuollut Karl Karilo oli saanut luodin suoraan sydämeensä ja Tuulikki Kauko ohimoonsa.
Siinä lyhyesti kerrottuna lakkamatkamme, joka silloin tällöin vieläkin palaa mukana olleiden painajaisuniin.