Antti Henttonen:

Syyskuun alussa alkoi ilmassa olla odotuksen tuntua. ”Metsäradio” kuljetti kuiskeita mahdollisesta sodan loppumisesta.

Toipumislomilta palaavat miehet kertoivat kotirintaman uutisia ja huhuja. Tiedustelu oli todennut vihollisen siirtävän joukkoja pois Suomen rintamilta, mutta nuo tiedot eivät kuitenkaan kantautuneet rajajääkäripataljoonan miehille asti.

Syyskuun 4. päivänä alkoi tapahtua. Rajajääkäriprikaatin komentaja eversti Inkala soitti kello 3.58 majuri Rautasalolle, että aselepo alkaa samana päivänä kello 7.00. Majuri Rautasalo välitti tiedon komppanianpäälliköille kello 4.05. jo kello 4.10 sanoma oli joukkueenjohtajienkin tiedossa. Siihen sisältyivät seuraavat toimintaohjeet:

• Aseita ei käytetä. Jos venäläiset ampuvat, tuleen ei vastata. Mahdolliset hyökkäykset kuitenkin torjutaan.
• Asemissa ei meluta eikä näyttäydytä tarpeettomasti.
• Kaikenlainen veljeily venäläisten kanssa on kielletty, vaikka nämä sitä yrittäisivätkin.
• Vartiointi jatkuu entisen kaltaisena.
• Kaikista tapahtumista pidetään edelleen kirjaa.

Venäläiset eivät ilmeisesti saaneet vastaavia ohjeita tai eivät välittäneet niistä, sillä he alkoivat kello 12 tulittaa heittimillä ja käsiaseilla. Tulitus, jonka aikana jääkäri Armas Savolin haavoittui, kesti kello 14.45 asti.

RjP 4:n lohkolla venäläiset lähestyivät rauhan aikein kahden tukikohdan edessä.

Kelmi-tukikohta sijaitsi Shemeikantien rikotun sillan kohdalla. Kello 14 vartiomies juoksi rannalla olevasta pesäkkeestä ja huusi:

– Nyt ne tulevat yli!

Tukikohdan päällikkö, vänrikki Lauri Seitsonen määräsi miehet asemiin. Yli soutaneet venäläiset tuijottivat aikansa asemissa olevia suomalaisia ja palasivat takaisin. Lauri Seitsonen vilkutti vastarannalla seisovalle miehelle valkoisia päiviä joskus nähneellä nenäliinalla, johon tämä vastasi punaisella. Tämän liputuksen jälkeen ryhmä venäläisiä souti kello 14.15 uudelleen suomalaisten puolelle. Piikkilankaesteen takana seisoi venäläinen vääpeli valkoinen side lakittomassa päässään seuranaan kolme kersanttia ja korpraali. Jokaisella heistä oli kainalossa konepistooli ja vyössä munakäsikranaatteja.

Naapurit seisoivat neuvottoman näköisinä suomalaisten konekivääripesäkkeen edessä. Seitsonen käski lähetin viemään viestiä komppanianpäällikölle, kapteeni Jaskarille – luutnantti Suihko oli kihlalomalla. Sen jälkeen Seitsonen pyysi Mikko Kososen kaverikseen ja nousi montusta tervehtimään vieraita.

– Trastuit!

– Trastuit! vastasivat venäläiset.

Miehet paiskasivat kättä piikkilangan yli. Alkoi kova pulina, vaikka osapuolet eivät paljon toisiaan ymmärtäneet, tulkinta kun oli Lauri Seitsosen parin vuoden aikana saadun ja hyvin unohdetun kouluvenäjän varassa.

Ympärille kertyi lisää suomalaisia ja alkoi sätkien teko. Venäläiset tarjosivat taskustaan mahorkkaa ja suomalaiset vihreää kessua. Sitä maisteltuaan naapurit pudistelivat päitään ja arvostelivat:

– Hutoi mahorkka!

Muutamia vastarannalla seisseitä venäläisiä lähti ylittämään siltaa sen lankkuja pitkin. Kun sillanpielet suomalaisten puolella olivat miinoitetut, tuli kiire saada tulijat ymmärtämään vaara. Onneksi miina-sana on venäjäksi melkein sama, ja miehet palasivat vääpelinsä varoitushuudon jälkeen takaisin.

”Neuvottelu” toi tulokseksi tiedon, että suomalaisen pataljoonan komentaja toivotaan kello 16.00 neuvotteluun vastapuolen komentajan kanssa.

Kelmistä oikealla salmen rannassa olevan Kaisla-tukikohdan eteen vastarannalle ilmestyi kello 15.00 venäläinen sotilas kantaen valkoista lippua. Kaislan miehet viestittivät hänelle, etteivät ammu. Sen ymmärrettyään mies kutsui seurakseen neljä muuta miestä, ja heidän lähellään olevan suorasuuntaustykin taakse kohosi seisomaan kaksi miestä.

Kello 15.15 venäläiset kantoivat rantaan vanhan veneen, jolla kaikki viisi miestä meloivat kohti suomalaisten rantaa. Yhdellä oli valkoinen lippu metrin mittaisen kepin päässä.

Miinoitetussa rannassa oli kapea kulkuaukko partioita varten. Kaisla-tukikohdan päällikkö, vänrikki Matti Lappalainen meni yhden toverinsa kanssa rantaan miina-aukon kohdalle tukikohdan muiden miesten jäädessä aseiden kanssa asemiin. Lappalainen viittoili venäläisiä tulemaan oikealle kohdalla ja osoitti sivustoja pum-pum-alueiksi.

Venäläisten johtajana oli suomalaisten vänrikkiä vastaava aliluutnantti. Vain kuukausi aikaisemmin vänrikiksi ylennetty Matti Lappalainen oli siepannut ylleen uutuuttaan vielä kiiltävän upseerivyön, jossa oli rajajääkärien karhunpäämerkki. Ehkäpä Lappalaisella oli vaistonvaraisesti mielessään mainoslause ”tämä merkki takaa laadun”.

Kohtaaminen oli lyhyt. Viittomakielellä selvisi, että näillä miehillä oli sama asia kuin Kelmiin tulleilla. Venäläiset halusivat suomalaisten joukkojen komentajan neuvottelemaan kello 16.00 Suomen aikaa.

Venäläiset palasivat omalle rannalleen, ja viesti välitettiin majuri Rautasalolle. Kello 16.00 hän ja pataljoonan tiedustelu-upseeri, luutnantti Paavo Janhunen tulivat tukikohtaan. Venäläiset olivat jo omalla rannallaan odottamassa. Heidät viittoiltiin noutamaan suomalaiset neuvottelijat. Rautasalo halusi ottaa tulkin mukaan, vaikka hän tiettävästi osasi monen muun kielen lisäksi varsin hyvin venäjääkin. Varma oli varmaa.

Tukikohtien miehet odottelivat neuvottelijoita palaaviksi. Heidät oli nähty ohjatuiksi tykkiaseman taakse. Odotellessa kuului äänekästä kärryjen kolinaa ja miinanräjähdyksiä muistuttavia poksahduksia. Noin tunnin kuluttua neuvottelijat saapuivat rannalle ja heidät soudettiin omalle puolelle. He olivat sopineet, että uusi yksityiskohtaisempi neuvottelu pidettäisiin samassa paikassa seuraavana päivänä 5.9. kello 13.00 ”isompien herrojen” kesken.

RjPr:n komentaja määräsi esikuntapäällikkönsä, everstiluutnantti Olavi Virkkusen viralliseksi neuvottelijaksi. Hän otti mukaansa majuri Rautasalon, luutnantti Janhusen ja tulkin. Venäläiset hakivat heidät veneellä ja jättivät pantiksi lääkäriksi esittäytyneen venäläisen upseerin, joka tiesi kertoa puna-armeijan seuraavaksi tavoitteeksi Berliinin.

Suomalaiset joutuivat vanhan historiallisen tavan mukaisesti odottamaan venäläistä everstiä tunnin, jopa puolitoista. Puolen tunnin neuvonpidossa sovittiin seuraavaa:

Ranta-alueilla saa liikkua.

Vesistökapeikon saa ylittää vain puoliväliin saakka. Pitemmälle meno on kielletty ampumisen uhalla.

Muut aselevon noudattamisjärjestelyt olivat yksikkötasoisia. Näiden ”paikallisneuvottelujen” johtajaksi määrättiin suomalaisten puolelta 3. komppanian päällikkö, kapteeni Jaskari.

Suomea puhuva asepukuinen vienankarjalaispoika souti kello 18 Kelmiin hakemaan kapteeni Jaskaria ja vänrikki Seitsosta vastarannalle, jossa odotti kapteeni Kirpitskov. Soutajapoika oli tulkkina aloittaen jokaisen repliikkinsä ”kuules sie”.

Jaskarin tiedusteluun, miksi venäläisten tykistö yhä ampuu, kapteeni Kirpitskov vastasi, ettei hän jalkaväen miehenä tiedä, mitä tykistö tekee, ja esitti valittelunsa mahdollisista tappioista. Tässä tapaamisessa sovittiin toimista rannoilla ja vesialueella siihen asti, kunnes toisin päätetään.

Aseet vaikenivat tällä lohkolla venäläistenkin puolella, mutta ne jatkoivat ampumista muualla jopa seuraavaan päivään. Vartiointia asemissa kuitenkin jatkettiin. Venäläisiä nähtiin jo illalla kalastamassa salmessa kasapanoksiIla kuitenkin ilmeisen laihoin tuloksin.

Uutiset kertoivat, että suomalainen rauhanvaltuuskunta matkusti 6.9. Moskovaan ylittäen rajan Ihantalassa.

Antti Henttonen – Matti Lappalainen: Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa