Onni P. Repo:

Tammi-helmikuun vaihteessa astui minua yhdeksän vuotta nuorempi veljeni palvelukseen Karjalan kannakselle Raasulin maantien suunnalle.

Olin ahkerassa kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.

Sodan monenlaisia kolauksia kokeneena teki mieleni ohjata veljeäni etulinjan tehtävissä. Moni oli nuoruuden varomattomuudessa liiaksi rohkea. Kun tarkka-ampujan luoti oli uurtanut haavan minunkin päälakeeni, varoitin kokematonta veljeäni heti seuraavassa kirjeessä vihollisen tarkka-ampujista. Sotasensuuri oli kuitenkin tuhrinut kirjeestä varoituspaikan kynällä pois. Tämän vuoksi veljeni kysyi viimeisessä kirjeessään, mitä olin kirjoittanut paikkaan, joka oli sotattu, niin ettei siitä saanut selvää.

Arvasin, ettei kirjeestä ollut muuta pyyhitty kuin varoitukseni vihollisen tarkka-ampujista. Kirjoitin heti veljelleni uuden kirjeen, mutta se palautettiin. Kuoren päälle oli merkitty vain:

”Takaisin lähettäjälle, osoitteenomistaja kaatunut.”

Veljeni rintamataistelut päättyivät näin ollen yhdessä kuukaudessa.

Viikkoa ennen veljemme kaatumista kirjoitti nuorempi sisareni minulle koti-Suomesta kirjeen, jossa hän kertoi nähneensä merkillisen unen ja arveli, että näinköhän lähiaikoina menetämme Oskari-veljemme kaatuneena rintamalle. Hänen mielestään uni enteili jotain sellaista.

Unessaan sisareni oli nähnyt kaksi valkoista hevosta, jotka olivat lähestyneet häntä, ja Oskari-veljeni oli istunut toisen hevosen selässä vaaleassa viitassa. Lähetessään hän oli sanonut hauskasti hymyillen, että hän tulee sisartanikin katsomaan vielä lähtiessään, mutta kun tämä oli alkanut toivottaa häntä tervetulleeksi, silloin valkoiset hevoset muuttuivatkin valkoisiksi enkeleiksi, jotka alkoivat nousta taivasta kohden ja viedä Oskaria vaaleassa viitassaan käsistä kiinni pitäen mukanaan. Sisareni oli alkanut hädissään huutaa Oskarille, ettei tämä jättäisi häntä, mutta siitä huolimatta veli häipyi enkelien mukana sanomatta enää mitään.

Luettuani sisareni lähettämän kirjeen korsun lavitsalla sattui minun sisimpääni niin ankarasti, että mieluimmin olisin ollut itse sisareni unen kohteena. Käteni vapisivat hetken, ennen kuin pystyin jatkamaan kirjeen lukemista. Vielä en kuitenkaan saanut tunnetta, että veljeni tulisi kaatumaan. Tiesin kylläkin elämän sodassa etulinjan riveissä hyvin epävarmaksi.

Mutta edellisenä yönä, kun veljeni kaatui helmikuun 24. päivänä kello kahdeksan aamulla, olin suorastaan tuskissani, en tosin ensinkään omasta kohtalostani, vaan veljeni takia. Olin väsynyt, mutta en saanut kunnolla unta, ja sen ajan minkä olin unta saavinani, kaiken maailman painajaiset olivat minua häiritsemässä.

En saanut hetkeksikään veljeäni jäämään mielestäni. Tuntui aivan kuin olisin tehnyt kuolemaa hänen edestään.

Aamuyöstä menin konekivääripesäkkeelle vartioon ja olin sielläkin rauhaton. Suorastaan kädet ristissä rukoilin hänen puolestaan. Toivoin helpotuksekseni, että olisin vaikka sen konekiväärin takana saanut hetken keskustella hänen kanssaan. Mutta kaikki toiveeni tuntuivat tyhjiltä, sillä tunsin, etten enää voisi saada estetyksi hänen menetystään. Vieläpä hartaasti toivoin, että olisin saanut vanhempana veljenä kaatua hänen edestään. Sen jälkeen en ole koskaan toivonut itselleni kuolemaa missään vaiheessa tai kenenkään edestä. Mutta tuolloin olin ihmeellisessä tilassa.

Koitti sitten pilvinen päivä, ja tuskallinen oloni oli ohi, mutta jotenkin olin synkkämielinen. Siitä sain huomautuksia kavereiltakin. Tietysti tuollainen kiinnitti alaistenikin huomiota, kun tavallisesti olin huumoria ylläpitävä korsun esimies. Satoi lunta ja ilta alkoi hämärtää. Minut käytiin kutsumassa naapurikorsussa olevaan puhelimeen. Se ei minua juuri järkyttänyt, sillä nyt tunsin olevani varma, että kysymyksessä oli surunviesti nuoremman veljeni kaatumisesta.

– Onkohan taas kahinoita tulossa? sanoi joku korsun nurkasta.

– Ei kai teille, mutta minulle ehkä surunviesti veljestäni.

– Mistä sen tiedät? kysyi Kuisma.

– Tuntuu varmalta, sanoin ennen kuin suljin korsun oven lähtiessäni.

Tallustelin kuudenkymmenen metrin päässä olevaan korsuun, jossa puhelu odotti. Otin kuulokkeen käteeni ja ilmoitin nimeni.

– Täällä kapteeni Halme, iltaa. Hän yskäisi ensin ja aivan kuin etsi sopivia sanoja vaikutuksen lieventämiseksi. – Minun on ilmoitettava teille ikävä viesti. Veljenne on kaatunut.

– Olen sen jo aavistanut, sanoin hänelle.

– Niinkö ihmeessä? hän sanoi ja jatkoi:

– Veljenne haudataan Parikkalan sankarihautaan niin pian kuin toimitusaika saadaan hoidetuksi. Minä järjestän teille loman. Tehän pian muutenkin alkaisitte olla lomavuorossa. Lähden itsekin lomalle Suomeen helmikuun 28. päivän aamulla. Tuletteko samaan matkaan?

– Tulen, tulen tietysti, herra kapteeni.

– Järjestän teille lomalitterat valmiiksi. Onhan meillä sentään pitkä matka täältä Äänisen eteläpäästä Suomeen saakka.

Minä kiitin kapteenia lomajärjestelystä.

Veljemme kaatuminen oli siis tosiasia, ja me nuoremman sisareni kanssa olimme ennakolta kokeneet hänen kuolemansa.

Veljeni hautajaisten aikana myös vanhempi sisareni kertoi ihmeellisestä unestaan, jonka oli nähnyt juuri edellisenä yönä ennen veljemme kaatumista. Hän oli unessaan keskustellut veljemme kanssa kaikessa sovussa ja he olivat kätelleet. Mutta kun veli alkoi sitten lähteä, hän katosikin äkkiä maailman valjetessa ja vilahti vain olemattomiin valkeuden keskellä.

Unesta herättyään sisareni oli tuntenut jotain erikoista sinä aamuna tapahtuvan ja arvellut, että merkitsiköhän tuo uni Oskari-veljen kuolemaa sodassa. Puhumatta asiasta silloin mitään hän oli odotellut vain arkaillen, milloin kuolon viesti tuotaisiin. Sitten se pian tulikin kenttäpapin lähettämänä.

Vanhempi veljeni, joka ei ollut sotarintamalla, ei taas ainakaan muistanut nähneensä tai tunteneensa mitään enteitä nuoremman veljemme kaatumisesta. Kun kuoleman viesti kaatuneesta veljestä tuli, se järkytti hänen mieltään niin kuin aina läheisen omaisen äkillinen kuolema vaikuttaa.

Kolme meistä sisaruksista oli siis kuin ennakolta varautunut surunviestiin veljemme kaatumisesta.

Oliko nuorempi veljemme ennen kaatumistaan mahdollisesti nähnyt tai kokenut samantapaista kuin me sisarukset, siitä ei ole tietoa. Tiedetään vain, että vihollisen tarkka-ampujan luoti osui hänen suuhunsa ja tuli niskasta ulos. Viimeinen hänen suustaan tullut sana oli ollut: ”Äi-ii-tii”, ennen kuin hän kaatui kuolleena toverinsa viereen.

Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti