Matti Impola:

Kranaatinheittimen tulenjohtueen korpraali kertoo ensimmäisestä taistelustaan jatkosodassa.

Viikko sitten saavuin nykyiseen joukko-osastooni. Olen tutustunut jo uusiin tovereihini ja olen yksi heistä, tunnustettu heidän toveripiiriinsä kuuluvaksi. Joukko-osastoni on ollut jo kolme viikkoa levossa, ja poikien väsyneet ruumiit ovat terästyneet uusia ponnistuksia varten. Leikki- ja kaskupuheet sinkoilevat suusta suuhun ja miehestä mieheen.

Etulinjaan!

Tänä aamuna kuulimme huhuja, että joudumme päästämään etulinjoissa taistelevat toverimme lepoon ja keräämään uusia voimia raskaiden marssimatkojen ja taistelujen jälkeen. Illalla saimme sitten vahvistuksen näihin huhuihin ja seuraavana aamuna saimme määräyksen lähteä matkaan.

Olemme jo marssineet viitisentoista kilometriä. Tykkien jyminä lähenee, ja yksityiset laukaukset ja räjähdykset erottautuvat jo yhtenäisestä mahtavasta pauhinasta.

Nyt joudun ensimmäisen kerran taisteluun. Minkähän laista se on? Mitenkähän se minulta sujuu? Kysymykset vilahtelevat nopeina sarjoina aivoissani. Jo tulee ensimmäinen lepoon päästetty komppania vastaamme.

Jännittyneenä tarkkaan heitä. Tulenkohan minä milloinkaan noin rauhalliseksi? Tuleekohan minusta suomalainen soturi? Voinko yhtä tyynesti katsoa kuolemaa silmiin kuin nuo väsyneet ja nokiset, mutta silti hymyilevät sankarisotilaat? Vietämme yömme teltoissa, noin kilometri linjojen takana. Aamu alkaa sarastaa ja hämärä yö valkenee. Yö oli melko rauhallinen. Muutamat tykin laukaukset vain rikkoivat hiljaisuuden. Kello 5.05 on meidän hyökkäyksemme alkava.

Olemme asettaneet heittimemme asemiin, ja saan määräyksen joukkueenjohtajaltani lähteä tulenjohtopaikalle.

”Nyt saat kokea, miltä tuntuu johtaa tulta taistelussa”, sanoi joukkueenjohtajani. Saavun tulenjohtopaikalle. Se sijaitsee etumaisessa kuopassa, jonne johtaa matala yhdyshauta. On merkillisen hiljaista. Hämärässä aamuilmassa koetan tarkastella ympäristöäni. Näen vain totisia kasvoja lähelläni. Yhdyshauta juoksee kapeana nauhana ja katoaa hämärän suojelevaan syliin. Naapurien puolelta ei kuulu mitään, mutta mieleni täyttää hiljainen pelko. Tai, ei se ole pelkoa. Suomalainen sotilas ei saa pelätä. Se kaikuu alati mielessäni. Tunnen itseni niin sanomattoman pieneksi ja mitättömäksi.

Hyökkäyskäsky

Kaikki on valmiina hyökkäyshetkeä varten. Toverini antaa juuri tulikäskyä ja viestimiehet ovat valmiina vierelläni.

Silloin se räjähtää. Tykistö ja heittimet syytävät kranaatteja. Yhtämittainen juhlallinen jylinä täyttää raikkaan aamuilman. Konekiväärien ja konetuliaseiden papatus sekaantuu siihen, ja räjähtelevät kuulat ja sirpaleet viuhuvat ja räiskähtelevät yläpuolellamme. Painaudun ensin kuopan pohjalle, mutta sitten näen toverieni tähystelevän kuopan reunan ylitse ja kohotan pääni. Miehet ovat valmiina syöksymään kuopistaan kranaattien ruhjomalle, kuoppaiselle ”ei kenenkään maalle”. Samalla hetkellä saamme keskityksen, ja ilmassa viuhuaa. Suorastaan pirullinen vonkuna täyttää ilman. Viuh – viuh – pfii, ja sitten räjähtää aivan vieressäni.

Nyt ryntäävät pojat ylös yhdyshaudasta. Kompassi ja kivääri kädessä hyppään eteenpäin, juoksen, kompastun erääseen juureen. Kk-suihku pyyhkii ylitseni. Ryntään eteenpäin, heittäydyn hengästyneenä erään kannon taakse. Ammun kiväärini tyhjäksi. Viestimiehet seuraavat keloineen taaempana. Näen heidät, kun vilkaisen taakseni. Taas on lähdettävä eteenpäin. Työnnän patruunat kivääriini ja taas teen syöksyn eteenpäin erään juurakon taakse. Ammun perääntyviä vihollisia ja ryntään eteenpäin. Puissa räjähtelevät kranaatit ja tappavat kaiken muun äänen. Saavun hengästyneenä ja huohottaen tavoitteenamme olevalle kukkulalle ja alan tähystellä eteenpäin.

Tällä tavallako se kävikin? En kerinnyt ajatella mitään muuta kuin ampumista ja sitä, miten parhaiten pääsisin kukkulan harjanteelle, ja nyt olemme täällä. Jäämme tähän asemiin ja tiedustelupartiot lähetetään eteen. He palaavat ja ilmoittavat etumaaston tyhjäksi vihollisista. Lähdemme hiljalleen eteenpäin ja saavumme suuren suoalueen reunaan. Nyt alkaa suunnattoman raskas ja väsyttävä matka. Ankarassa tykistötulessa tarvomme eteenpäin. Suo vajottaa puolisääreen saakka ja vesi lotisee saappaissa.

Verinen vuorokausi

Silloin se tapahtuu. Taas vonkuu ilmassa, ja kun kömmin ylös ja tarkastelen ympäristöäni, niin parin, kolmenkymmenen metrin päässä makaa kuusi miestä liikahtamatta. En voi unohtaa sitä milloinkaan. Kalpeina, kranaatin repiminä ja silpomina jäävät nuo sankarivainajat sinne märkään maahan. Täytyy vain kiiruhtaa eteenpäin. Jälleen kuulen vonguntaa ja räjähtää – aina vain räjähtää, paukkina ja ulvovat ammukset vetävät kaiken huomioni puoleensa. Ne vain kiinnostavat. Vaatteeni valuvat vettä, haluaisin jäädä makaamaan paikalleni. Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin takoo aivoissani ja nousen, kiiruhdan jälleen eteenpäin.

”Konekiväärit eivät pysy mukana”, kuulen lähetin huohottavan komppanianpäällikölle.

”Niiden on pysyttävä”, kuulen hänen vastaavan. Ja ne pysyvät, vaikka niiden kantajat huojuvat väsymyksestä.

Mitähän kello on? välähtää aivoissani, ja koetan katsoa sitä. Saan sen taskustani esiin. Joko se on neljätoista, ajattelen ja ihmettelen, miten aika on vierähtänyt. Lopulta saavutamme metsänreunan ja tunkeudumme sinne. Silloin loppuu yht’äkkiä tykistötuli ja täysi hiljaisuus tulee yllättäen. Se ikään kuin repii hermoja. Sitten nukun kuin tukki erään puun juurelle. Toverini herättävät minut syömään ja sen jälkeen heittäydyn maahan ja nukun. Herään kahden aikaan yöllä, kun toverini, toinen tulenjohtaja, repii minua hereille ja vartioon. Hän on kaivanut kuopan ja asettanut puhelimen sinne. Meidän on määrä jatkaa hyökkäystä, mutta venäläiset ovatkin jättäneet asemansa tappelematta. Pataljoonamme komentaja saa tiedon, että venäläiset ovat kaivautuneet maahan kymmenen kilometrin päässä.

Joudummeko mottiin?

Etenemme avojärjestyksessä ja pataljoonamme komentaja, komppanianpäälliköt ja tulenjohtajat kävelevät tiellä. Olemme edenneet vasta kolmisen kilometriä ja saavumme erääseen tienmutkaan, kun meidät yhtäkkiä yllättää ankara konetuliaseiden rätinä. Muutamassa minuutissa ovat omat komppaniamme levittäytyneet maastoon ja kaivautuneet maahan. Tuskin olemme kunnolla kerinneet vastata tuleen, kun saamme kranaatteja niskaamme.

Viholliset tekevät yllättävän vastaiskun ja ryntäävät rinnettä ylös kimppuumme. Ne eivät näytä pelkäävän mitään. Lähimmät pääsevät jo kolmenkymmenen metrin päähän, ennen kuin heilauttavat töppösensä kohti korkeuksia. Saamme torjutuksi heidän hyökkäyksensä, vaikkakin lujan kahinan jälkeen, sillä omat heittimemme eivät ehtineet taisteluun mukaan.

Aivan yllättäen saamme sitten tiedon, että olemme joutumassa mottiin. Nopeasti lähetetään pari joukkuetta sivuille ja keskusta jää melko heikoksi. Silmä kovana tarkkailen etumaastoon, missä paljasoksaiset tuulen kaatamat puut saattavat kätkeä vihamielisen venäläisen taakseen, missä jokaisen rosopintaisen, sammaleisen kiven ja jokaisen paljaan puunrungon taakse saattaa olla kätkeytyneenä vihollinen, jonka silmät tähyilevät kylmän tunnottomina kiväärinpiipun takana.

Sivustoilla kiihtyy yhä rätinä ja taistelun pauhina lähenee lähenemistään. Jälleen alkaa edessämme oleva maasto elää ja liikkua. Näen hiipiviä ja ryömiviä venäläisiä lähestyvän. Pyöritän puhelimen kampea vimmatusti, mutta tapsit ovat poikki. Viholliset hyppäävät pystyyn ja ryntäävät meitä kohti lujasti huutaen.

”Joudummekohan vetäytymään?” huohottaa eräs joukkueenjohtaja. Nuo pirun riivaamat oliot tulevat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Konekiväärit kuumenevat ja höyryävät, kiväärien piiput käyvät hehkuvan kuumiksi, venäläiset juoksevat jo muutaman kymmenen metrin päässä.

He syöksyvät varmasti pian kuoppiimme, ajattelen itsekseni. Konekiväärimme laulavat vimmatusti, sillä niissä on kiihdyttäjät päällä. Pyöritän koko ajan kampea ja yhtäkkiä saan vastauksen: ”Täällä Haukka”. Annan tulikäskyn ja karjaisen: ”Ampukaa helvetisti!” Viime hetkessä ovat viestimiehemme saaneet tapsit kuntoon, ja räjähtelevät kranaatit tulevat avuksemme. Ne putoilevat juoksevien vihollisten keskuuteen. Niiden vaikutus on valtava. Ne repivät ja hajottavat. Vastustajan on pakko perääntyä, ja keskusta on kestänyt. Saamme apujoukkoja ja pelastumme joutumasta mottiin.

Tämä ensimmäinen kohtaamiseni vihollisen kanssa säilyy mielessäni. Säilyvät myös kranaattien repimät toverini, sankarivainajat. Säilyvät kappaleiksi hajonneet vastustajat ja katkenneet, ruhjotut puut.

Jalo punainen veri, jonka aseveljeni ovat vuodattaneet, värjäsi vihreät sammaleet. Ja synkkien mutta juhlallisten korpien humisevat hongat ja syyskesän auringon välkkeessä kimaltelevat järvet todistavat sankariveljiemme poismuuton täältä taisteluista rauhalliseen, iankaikkiseen elämään.

Teoksesta Korpisoturit kertovat, WSOY 1942

Tulikaste Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sisältö on teoksen ja siitä tehtyjen elokuvien ansiosta niin tuttu, että useimmat sotaa kokemattomatkin suomalaiset ovat selvillä siitä, mitä merkitsee käsite tulikaste. Sellaiseenhan tuntemattomat joutuvat heti sotatiensä alussa kapteeni Kaarnan kaatuessa ja vänrikki Kariluodon joutuessa taistelemaan itsensä kanssa. Kaatumisesta ja itsensä voittamisesta kertoo myös korpraali Matti Impola kirjoituksessaan kokemuksistaan, jotka olivat yhteisiä sadoilletuhansille suomalaisille miehille ja kymmenille miljoonille muille maailmansodan sotureille. Tulikaste ratkaisi paljon. Sen kunnialla läpäissyt mies ja joukko olivat terästettyjä paljoa vastaan, mutta se, jonka henkiset voimat eivät riittäneet ensimmäisellä kerralla, sai eteensä muurin, jonka ylittämiseksi vaadittiin todella paljon.