Lähdin vapaaehtoisena komppaniamme erään vieraan kk-ryhmän mukana, koska sen miehistö oli vajaa. Etenimme kohti rautatietä Ristseppälän ja Äyräpään asemien väliin, jonne matkaa oli noin kaksitoista kilometriä. Matkalla jouduimme pikku kahakoihin metsässä harhailevien vihollisryhmien kanssa. Kerrankin he yllättivät meidät kesken ruokailumme, mutta lähtivät livohkaan pikku taistelun jälkeen.

Saavuimme sitten asemien välimaaston harjanteelle, jonka edessä oli rautatie ja maantie. Tiellä viholliskolonna eteni, jonka kovalla tulella pistimme matalaksi. Siinä alkoi melkoinen papatus ja räiske. Sekä luoteja että käsikranaatteja tuli ja meni. Kauan en tässä kahakassa ehtinyt olla, kun tuli kohtaloni. Oli kai 13.8.41, kun kaverit näkivät minut verisenä sitoessaan ja avustaessaan JSp:lle. Läsnä oli ainakin ylikers. T. Paavola ja alik. T. Lehtinen. Muistelen heidän maininneen, että nyt Salokannel lähtee viimeiselle matkalleen.

Tapaus on muistissani seuraavanlaisena. Olin kk-ampujan apulaisena. Ase ei oikein tuntunut toimivan: ”Annahan, kun minäkin yritän.” Kaveri siirtyi sivuun ja tartuin kahvoihin. Tein kunnon latausliikkeen ja painoin liipaisimesta. Pelasihan se ja hyvin sittenkin. Aloin paahtaa viholliskolonnaa. Samassa lähellä oleva kaveri sai osuman kiikarikivääriinsä ja luoti kimposi hänen olkapäähänsä. Katsoin kaveria ja juuri silloin sain postipäähäni sirpaleita, joista yksi meni poskiluun läpi kieleeni. Painoin vaan liipasimesta ja annoin kk:n soida. Toiset vetivät haavoittunutta taaksepäin. Samassa tuli tärsky kypärääni, joka lensi kivissä kolisten maahan.

Ampujan apulainen sanoi: ”Suustasi vuotaa kovasti verta.” Silloin en enää jaksanut painaa liipasimesta.

Kaverit vetivät minut taakse sidottavaksi. Matka JSp:n kautta sairaalaan alkoi. He eivät aavistaneet, että myöhemmin taas tavataan Valkeasaaren puolustuslohkolla.”

”Salokannel oli rohkea ja hyvä kk-ampuja”, sanoi vänrikki T. Paavola luettuaan ylläolevan.