Alpi Ahtola:

Lähteenä myös Jatkosodan historia

Alpi Ahtola on ikäluokkaa 1923 ja tuli varusmieheksi suoraan Turun klassillisesta lyseosta. Alunperin hän on Pohjanmaan poikia Kauhajoelta. Murre vieläkin erottuu puheessa virkistävästi. Koulukavereiden kanssa hän oli ollut tykistösuojeluskunnan viestiosastossa ja jo sitä ennen vuosia suojeluskuntapoikana. Ahtola kertoo muisteluksiaan:

Suomen kenttäarmeijan Kevyt patteristo 14 perustettiin kesäkuussa 1941. Perustajana oli Turun suojeluskunta. Sen ensimmäisessä patterissa muut olivat koulupoikia paitsi patterinpäällikkö Uolevi Harkola. Hän oli klassillisen lyseon historianopettaja ja sotilasarvoltaan luutnantti. Patteria sanottiin ”oravapatteriksi”, se kun oli toimissaan vikkelä ja ammuntoihin ryhdyttäessä pattereista aina ensimmäiseksi valmiina. Patteriston komentaja oli majuri Herbert Lilius. Tykkimies Alpi Ahtolan tehtäväksi tuli toimiminen tuliaseman puhelinryhmässä.

Ahvenanmaalla tarvittiin joukkoja turvaamaan sitä Neuvostoliiton joukkojen mahdolliselta maihinnousulta. Ja tähän oli varauduttu määräämällä 7. Rannikkoprikaati ja muita osastoja miehitysjoukoksi. Odotusalueena Ahvenanmaalle siirtämistä varten oli rannikkoseutu Turusta Poriin. Mukana oli myös Kevyt psto 14, joka oli kotipaikkakunnallaan Turussa. Kun siirto sitten tuli, sen peitenimeksi oli annettu ”Operaatio Kilpapurjehdus”. Maarianhaminaan laivauksia oli hoitamassa yli 20 kuljetusalusta. Osa patteristosta kalustoineen ohjattiin Färjsundetiin. Näitä tärkeitä joukkojenkuljetuksia suojasivat sekä molemmat panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen että tykkiveneet Uusimaa, Hämeenmaa ja Karjala. Tämä saatiin tietää jälkeen päin. Saarilla oltiin illan tultua 22.6., ja valoisaa oli, vuoden pisin päivä kun oli käsillä.

Sijoitus Oolannin rannoilla kesti kuitenkin vain noin kaksi viikkoa. Operaatio Kilpapurjehdukseen osallistuneet joukot olivat vähitellen irrotettavissa tehtäviin muualla, kun vihollisen maihinnousun vaara hälveni. Niinpä Kevyt psto 14 määrättiin Karjalan Armeijan joukkoja tukemaan. Jälleen noustiin laivaan, nyt keula Turkuun päin. Tykit ja miehet kuormattiin junaan, ja matkaan Riihimäen kautta Tohmajärveä kohden.

Kun oli päästy perille ja tykit ja muu kalusto purettu vaunuista, muonituksena oli lottien maukas hernekeitto. Patterin kalustona olivat kevyet kenttäkanuunat tyyppimerkinnältään 76 LK/13. Näiden 3 tuuman eli 76 millimetrin kaliiperisten tykkien kantama oli noin 7 kilometriä. Ne olivat vuosimallia 1913 eli jo 1. maailmansodan päivät nähneitä. Tyyppimerkinnässä ”L” tarkoittaa, että ne olivat lyhennettyä mallia ja siis tavallista kanuunaa kevyempiä.

Patteristo alkoi muiden joukkojen mukana siirtyä kohden Sortavalaa, ja sen valtausoperaatioon se sitten osallistuikin jalkaväkeä tulellaan tukien. Sortavalan tultua joukkojemme haltuun saatiin käsky siirtyä Laatokan länsipuolelle Karjalan kannaksen suuntaan. Patteristo tuki eri yhtymiä ja rykmenttejä. Eräs näistä oli JR 9 komentajanaan eversti Kuistio. Tämä kuului eversti Antero Svenssonin 7. divisioonaan, ja se puolestaan kenraalimajuri Hägglundin komentamaan VII armeijakuntaan. Patteristo tarpeen mukaan sijoitettiin vaihdellen eri tukiryhmiin. Mutta tykkimies Ahtolan ei tarvinnut miettiä kulloinkin tuettavien joukko-osastojen numeroita. Eteen päin mentäessä viestimiehet vetivät kenttäkaapeleita tuliasemista aina uusiin tulenjohtopisteisiin. Taakse jäävät linjat purettiin, jotta johtimet saatiin talteen ja taas uudestaan käytettäviksi. Kaapelikelojen paino hartioilla tuli tutuksi.

Laatokan länsipuolta etelään siirryttäessä sijoituspaikaksi vihdoin tuli Raudun seutu. Täällä patterinpäällikkö luutnantti Harkola lähti moottoripyörällä liikkeelle tarkoituksenaan tutustua etulinjan asemiin ja tilanteisiin. Mutta pian vihollisen tarkka-ampujan luoti hänet tavoitti ja pidetty patterinpäällikkö kaatui.

Koulupojista muodostettu oravapatteri oli ikävuosiltaan Suomen armeijan nuorin sotilasyksikkö. Sen tykkimiehet olivat iältään vain 15-19 vuotiaita. Rautuun tulon jälkeen, kun asemasotavaihe alkoi vuoden 1941 lopulla, liian nuoret soturit eli vuonna 1924 syntyneet ja sitä nuoremmat komennettiin siviiliin.

Samalla kun nuorimmat lähtivät, vuoden 1923 asevelvolliset joutuivat Raskas patteristo 12:n kirjoihin. Tämän mukana sitten porukka olikin koko sodan loppuajan. Raskaan pston tehtävänä oli Itä-Kannaksella tukea 15. divisioonaa ja sen JR 15:n joukkoja. Tämä oli sijoitettu puolustamaan ns. Sirkiän lohkoa. Alpi Ahtola oli edelleen tuliaseman puhelinryhmässä. Vuoden 1942 puolella hänet nimitettiin korpraaliksi. Upseerikouluun hän sai komennuksen Niinisaloon, jossa noina aikoina reserviupseerien koulutus toteutettiin. Mutta siellä menivät sukset ristiin erään luutnantin kanssa. Kun kaikkia hänen toimiaan ja käskyjään oppilas Ahtola ei kokenut reiluiksi, tuli hankauksia. Ja seurauksena oli lähtö ”maitojunalla” takaisiin perusyksikköön.

RsPsto 12:n komentajana oli majuri Pentti Arra, joka sittemmin ylennettiin everstiluutnantiksi. Patterinpäällikkönä oli kapteeni Artturi Tienari. Kuten patterinpäällikkö Kev psto 14:ssa, Tienarikin oli siviiliammatiltaan opettaja. Raskaan pston aseet olivat 105 millimetrin kanuunoita (105 K 29).

Ahtolan tehtäväksi sitten tuli toimia tulenjohtueen tähystäjänä. Tärkeänä työvälineenä oli haarakaukoputki. Itse taisteluhaudassa suojassa ollen etumaastoa voi sen avulla tähystää haudan penkan yli. Asemissa pyrittiin pitämään vahdissa parivartio. Mutta hyvissä olosuhteissa aika-ajoin vartiointi ja etumaaston seuranta sentään voitiin jättää vain yhden miehen hoidettavaksi kerrallaan. Näin vartiovuoroja tuli harvemmin ja niistä johtuva rasitus väheni.

Eräänä yönä ryssän vanginsieppauspartio lähestyi asemiamme. Joku partion jäsenistä säkkipimeässä onneksemme astui meikäläisten asettamaan miinaan, jolloin räjähdys hälytti taisteluhaudan puolustajat. Asema saatiin miehitetyksi ja vihollisen yritys jäi onnistumatta.

Hälytys tehtiin tavallisesti taisteluhaudasta tulenjohtueen puhelimella korsuun, mistä tieto toimitettiin eteenpäin. Tällä tulenjohtueella oli oma korsukin. Sen asukkaina oli kuusi miestä ja lisäksi tulenjohtajat. Nämä olivat luutnantti Leskinen sekä luutnantti von Hellens Tampereelta. Jälkimmäinen onnistui kerran linjasta soittamaan kenttäpuhelimella kotiinsa Tampereelle terveisiä. Vain pari päivää tämän jälkeen etulinjaan tuli joku isompi herra käymään sekä paikkoihin ja tilanteeseen tutustumaan. von Hellens nousi haudasta esittelemään etumaastoa. Samassa venäläinen tarkka-ampuja laukaisi kiväärinsä osuen luutnanttia reiteen. Luutnantti von Hellens totesi rauhallisesti, että olipa mukavaa näin päästä lomalle. Sodan tragiikkaa on, että lomaa luutnantti ei kuitenkaan ehtinyt saada. Hän kuoli haavoihinsa vain paria päivää myöhemmin. Veri ei ollut päässyt hyytymään verenvuototaudin vuoksi.

Korpraali Ahtolan henkilökohtaisena aseena etulinjassa oli venäläisiltä sotasaaliiksi otettu ns. kolmen linjan kivääri. Tämä olikin ihan tarkka ase ja hyvä ja luotettava väline. Ahvenanmaalla kev.pston miehillä oli ollut italialaiset Tehi-kiväärit. Ne olivat lyhytpiippuisia ratsuväen karabiineja, joiden osumatarkkuus osoittautui luvattoman heikoksi. Ahvenanmaalla kiväärit merellisen kosteuden vuoksi lähes aina myös olivat ruosteesta punaisina. Ja tämä aiheutti paljon jynssäystyötä.

Myöhemmin jossakin vaiheessa Ahtola joutui naapuripatterin päällikön kapteeni Widingin henkivartijaksi. Erään kerran paikkoja tarkastamaan mentäessä tuli tuikea vihollisen tykistökeskitys. Tietenkin lyötiin maihin eli suudeltiin isänmaata vähän väliä. Jotakin aukeaa ylitettäessä kapteeni katsoi kompassiaan ja komensi: ”menemme tuohon suuntaan”. Mutta korpraali tokaisi, että ”herra kapteeni, eiköhän mentäisi pikemminkin tuonne päin” ja näytti melkein 180 astetta eri suuntaan eli lähes vastakkaiselle puolelle. Kapteenille piti selittää, että olisi ehkä parempi mennä mieluummin omien puolelle. Ahtola kun tunsi alueen entuudestaan jouduttuaan juuri niillä seuduilla viestiyhteyksiä rakennettaessa vetämään puhelinkaapelia tuliasemasta tulenjohtueeseen.

Vuoden 1944 suurhyökkäyksen kesäkuussa alettua myös 15. D ja raskas psto 12 joutuivat vetäytymään Raudusta. Patteriston tuliasemat siirtyivät Kiviniemen kautta Taipaleenjoen ja Suvannon pohjoispuolelle. Tässä taisteluvaiheessa kuuluttiin silloisen everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin viivytysosastoon, jossa hänen oma rykmenttinsä JR 7 oli ytimenä. Patteristo siirtyi Vuosalmelle, jossa sitten varsinkin heinäkuun puolella oli kovat paikat vihollisen hyökkäysten torjunnassa. Tässä vaiheessa patteriston ja tykistöryhmä Arimon komentajana oli majuri O. Arimo. Vielä tämän jälkeen patteristo siirtyi usean muun patteriston mukana panssaridivisioonan tukiryhmään.

Tulenjohtopoterosta Ahtola seurasi Laguksen panssarien siirtymistä eteenpäin kun ne ajoivat vastaiskuun. Iskun jälkeen jälleen vaunut hieman kolhittuina, mutta teräksenlujina palasivat siirtyäkseen seuraaviin kohteisiin. Saksalaisten Stukat (Junkers Ju 87), joita käsittävä vahva osasto oli saatu puolustuksemme tueksi, pommittivat venäläisten asemia ja joukkokeskityksiä sekä tuhosivat panssarivaunuja. Omien panssarien ja syöksypommittajien näkeminen toi vapauttavan tunteen: nyt vihollinen saa ”mitä kuuluu ja kuka käski!”.