Raul Kuutma:

Veljeskansan puolustajan jäljillä Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta.

Viron nuoret miehet, joilla ei ollut mahdollisuutta taistella maansa vapauden puolesta, olivat ihastuneita suomalaisten sankaruudesta talvisodassa. Monella oli halu taistella suomalaisten soturin rinnalla, ja kun Suomenlahti jäätyi talven 1940 pakkasissa, rohkeat pojat lähtivät suksilla tai potkukelkalla taipaleelle.

Railojen lisäksi oli väistettävä Viron rannikkovartiostoa, sillä oli määräys pidättää kaikki. Jäällä valvoivat myös Neuvostoliiton partiot, ja tapaaminen heidän kanssaan merkitsi loppua. Kuitenkin ylitse tultiin. Suomessa oli perustettu päämajan alaisuuteen vapaaehtoisprikaati Sisu, johon kuului helmikuun 1940 loppuvaiheessa 58 virolaista. Vähintään saman verran virolaisia taisteli rintamalla suomalaisissa yksiköissä.

Potkukelkalla yli Suomenlahden

Kylmänä helmikuun iltana 1940 Kaarel Karimäe otti Virumaan rannikolla suunnakseen Pohjantähden ja aloitti taivaallisen kompassin avulla vaelluksen yli Suomenlahden. Hän oli synytnyt 3. kesäkuuta 1917 ja käynyt Jänedan maatalouskoulun ja Viron armeijan. Edellisenä kesänä hän oli ollut Suomessa harjoittelukurssilla Päivölän maatalouskoulussa Toijalan lähettyvillä. Se kai antoi lopullisen sysäyksen lähteä tälle vaaralliselle matkalle.

Kavereiden kanssa oli sovittu yhteisestä ylimenomatkasta, mutta he luopuivat viime hetkellä, mikä teki tilanteen paljon vaikeammaksi. Karimäe siis potkutteli yksikseen kelkallaan. Se oli hyvä väline, se auttoi yli pienten railojen. Mutta ahtojäitä ja hankea oli kierreltävä. Aamun koittaessa näkyi kuitenkin Suomen saariston tumma viiva jossakin Porvoon edustalla. Se antoi uutta voimaa. Viimeiset kymmenen kilometriä oli tuskien taival. Ahtojäät ja leveät railot haittasivat matkantekoa. Potkukelkasta oli luovuttava rannikon tuntumassa, missä ahtojäät kohosivat kymmenen metrin korkuisiksi röykkiöiksi. Hän ylitti ne ryömien kovassa tuiskussa. Vihdoin edessä näkyi Eglesundin (Karimäen päiväkirjassa Egksundin) majakka.

Valposta Sisuun

Majakan viereisessä talossa oli suomalaisessa asepuvussa mies, suomenruotsalainen Johansson, aikoinaan osallistunut Viron vapaussotaan. Karimäelle järjestettiin hevoskyyti paikalliseen rannikkovartiostoon, missä hän sai syödä ja levätä. Rajavartiomiehen saattamana Karimäe jatkoi matkaa Porvoon kautta Helsinkiin ja siellä Valpon suojiin. Kuulustelu kesti viisi tuntia, mutta poliisit vakuuttuivat tulijan asian oikeutuksesta. Varmasti apua oli Päivölän maatalouskoulun muistoista; siellä hänet tunnettiin hyvin. Karimäe saatettiin hotelliin, jossa oli odottamassa muitakin virolaisia nuorukaisia.

Viranomaisten käsiin joutuneet virolaiset ohjattiin päämajan vapaaehtoisviraston kautta koulutettaviksi Lapualle kansainväliseen Prikaati Sisuun. Se oli kirjavaa porukkaa, mutta miehet kilpailivat koulutuksessa keskenään, etenkin unkarilaiset ja virolaiset.

Talvisota loppui, Sisu ei ehtinyt rintamalle asti. Karimäe vapautettiin asevoimien palveluksesta, ja hän matkusti tuttuun Päivölään, missä hänen otettiin riemuiten vastaan.

Päiväkirjan tarina

Jatkosodan alkaessa astui korpraali Kaarel Karimäe taas vapaaehtoisesti Suomen armeijan palvelukseen. Perjantaina 11. heinäkuuta 1941 hän kirjoitti päiväkirjaansa, jota oli pitänyt Suomeen tulosta asti, muun muassa seuraavaa:

”8.15 tulilinjalla. Viimeisen viikon lepäsimme Luutalahdella. Eilen klo 15 panimme varusteet päälle ja marssimme tänne, lämpötila on helvetillinen. Tien vieressä on kranaattikuoppia, tykistötulta tulee rytisten. Yöllä satoi, klo 4 herätettiin ja menimme eteenpäin. Historiallinen hetki, olemme Lännen ja Idän rajalla. Venäläiset ovat Korpiselässä motissa, patteristomme pehmittävät niitä. Tänään voi tulla vielä kuuma päivä.”

Samana päivänä on päiväkirjaan ilmestynyt lisäys: ”Kuoli 11.7.1941 haavoihinsa 26. Kenttäsairaalassa Luutalahdella.”

Maaliskuussa 1975 olin komennuksella Odessassa. Ravintolassa istui viereisessä pöydässä suomalainen perhe. Juttelin pöytäkaverini kanssa, ja suomalaiset huomasivat meidän olevan virolaisia. Syntyi keskustelu yli rajojen. Irene ja Juha Hakkarainen, kotoisin Joensuusta, olivat uudet tuttavamme.

He tekivät samana kesänä automatkan Tallinnaan. Mukanaan heillä oli mustakantinen kirjanen – Kaarel Karimäen päiväkirja. Sen oli heille antanut samassa talossa asuva Simo Huovinen, lääkintämies. Hän oli ottanut kuolleen Karimäen taskusta päiväkirjan ja tuonut sen kotiinsa. Simo oli lähettänyt sen naapuriensa matkassa Viroon siinä toivossa, että se päätyisi omaisten käsiin.

Hopealla paikattu kallo

Irene ja Juha olivat yllättyneitä kuullessaan, että minäkin olin taistellut vapaaehtoisena Suomen armeijassa. Etsin Karimäen syntymäseudulta omaisia, mutta talot olivat raunioina, kylä melkein tyhjänä. Hänen omaisistaan ei ollut minkäänlaista tietoa. Sanomalehtien kautta ei voinut käynnistää etsintää. Aika oli sellainen.

Vuonna 1987 maakansan lehti Maaleht otti vastaan artikkelin Karimäen kohtalosta ja jätti omaisille yhteydenottopyynnön. Sen johdosta Kaarelin sisarpuoli kirjoitti Rakveresta ja ihmetteli kovasti hänen kaatumistaan. Hänen muistinsa mukaan Kaarel kävi vielä kesällä 1943 lomalla kotonaan ja palasi Suomeen.

Vuonna 1992 sain Suomen Sota-arkistosta kaikkien virolaisten vapaaehtoisten kantakorttien kopiot. Kaarel Karimäen kortilla oli haavoittuminen 11.7.1941 ja sen jälkeen pitkä rivi sotasairaaloita, joissa häntä oli hoidettu, myös kolme lomamatkaa Viroon. Heinäkuussa 1943 Kaarel kelpuutettiin rivimieheksi JR 47:n
III Pataljoonaan, joka oli jo silloin pääosin virolaisten miehittämä yksikkö. Tuonaikaiset joukkuekaverit muistavat hänet vaiteliaana ja totisena miehenä, jolla oli osa kalloa paikattu hopealaatalla.

Karimäe haavoittui uudelleen Rajajoen asemasodassa, ja sairaalakierroksen jälkeen hänet lähetettiin virolaisen vapaaehtoisrykmentin JR 200:n I Pataljoonaan, alun perin III/JR 47, joka oli rintaman reservinä Jalkalassa.

Lopullinen lähtö

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella, ja seuraavana päivänä oli I/JR 200 taistelussa mukana. Kesäkuun 11. päivänä Kauhimäen maastossa vihollisen panssarit katkaisivat perääntymistien parilta joukkueelta, joiden miehistä pääosa kaatui. Siellä kaatui – toisen kerran – myös alikersantti Kaarel Karimäe.

Suomen Sota-arkistosta löysimme Kaarelin äidille osoitetun surunvalittelun, jonka oli allekirjoittanut pataljoonan kenttärovasti T. R. Tarkka. Poika oli jäänyt kentälle. Tapahtumien nopeassa vyöryssä tieto ei koskaan tullut perille omaisille.

Mitä tapahtui Luutalahdella 11.7.1941, voi vain kuvitella. Kun Karimäe oli viety ruumiiden riviin, joku kai huomasi, että hän on elossa. Hänet tuotiin nopeasti ensiapuun, puhdistettiin päähän tullut haava, sidottiin ja lähetettiin sotasairaalaan. Vajaassa kahdessa vuodessa hänestä tuli taistelukelpoinen sotilas, joka kaatui Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta.