Talvisodassa taistellut Suomen armeija kotiutettiin asteittain sotaa seuranneina kuukausina. Varusmiesten palvelusaikaa pidennettiin ja 25 000 reserviläistä pidettiin palveluksessa siten, että esimerkiksi vuodenvaihteessa 1940/41 oli puolustusvoimien vahvuus 109 000 miestä. Joukkoja varten rakennettiin parakeista lukuisia uusia varuskuntia lähelle rajaa.
Koulutus jatkui välirauhan aikana tiiviinä. Talvisodan kokemukset olivat nyt käytettävissä. Ennen sotia kouluttamatta jääneet saivat nyt viimeistään koulutuksen. Huolimatta talvisodan raskaista tappioista oli kesällä 1941 laajan koulutustyön seurauksena käytettävissä huomattavasti enemmän reserviä kuin talvisodassa.
Keväällä 1941 lähti suomalaisia nuoria miehiä Saksaan hankkimaan uudenaikaista sotilaskoulutusta jääkäreiden perinteitä noudattaen. Nuorimmat tulivat suoraan koulun penkiltä. Yhteensä Saksaan lähti noin 1400 miestä. Suomen hallitus suostui tähän varmistaakseen Saksan poliittisen tuen Suomelle Neuvostoliiton uhkaa ja painostustoimenpiteitä vastaan. Kyseessä oli eräänlainen pantti, mistä johtuen suomalaisesta vapaaehtoisjoukosta on myöhemmin käytetty nimeä ”panttipataljoona”.
Suomalaiset sotilaat sijoitettiin SS-Divisioona Wikingiin yhdessä norjalaisten, tanskalaisten, belgialaisten ja hollantilaisten vapaaehtoisten kanssa. Näitä Waffen-SS:n valiosotilaita on joskus erheellisesti rinnastettu poliittisen SS:n henkilöstöön, joka koostui kokonaan toisentyyppisestä aineksesta ja joka toimi esimerkiksi keskitysleirien vartijoina. Suomalaispataljoona oli täysin epäpoliittinen ja suomalaiset SS-sotilaat taistelivat erittäin kunniakkaasti mutta samalla raskaita tappioita kärsien Ukrainassa ja Kaukasiassa vuoteen 1943 asti, jolloin sotilaat palvelussitoumuksen mukaisesti kotiutettiin Suomeen ja henkilöstö sijoitettiin kenttäarmeijaan.
Suomalaiset SS-miehet eivät syyllistyneet rikkomuksiin sodan lakeja vastaan ja sodan jälkeen voittajavaltiot luopuivat myös esitetyistä perusteettomista syytteistä SS-divisioona Wikingiä vastaan.