Jatkosodan aikana Pohjois-Suomen siviiliväestö oli paikallaan niillä alueilla, joilla saksalaiset joukot toimivat. Jo vuonna 1943 oli valmisteltu Pohjois-Suomen itäisten alueiden evakuointia länteen siltä varalta, että Neuvostoliiton joukot tulisivat alueelle. Suomen ja Saksan välien katkettua aloitettiin Pohjois-Suomen evakuointi 4.9.1944.

Veljeksiä evakuoidaan Sodankylästä 17.9.1944

Koska Pohjois-Suomessa olivat vain rajalliset mahdollisuudet sijoittaa evakuoitua väestöä, kääntyi Suomen hallitus Ruotsin puoleen mahdollisen tuen saamiseksi. Ruotsin hallitus teki välittömästi myönteisen päätöksen. Nyt alkoi koko Pohjois-Suomen väestön vaeltaminen etelään ja länteen tasan Oulujoki-Oulujärvi-Sotkamo pohjoispuolelta.

Samaan aikaan Pohjois-Suomen harvoilla ja huonokuntoisilla teillä oli runsaasti pohjoiseen siirtyviä saksalaisia joukkoja. Teillä oli ajoittain suuria liikenneruuhkia. Varsinaista kaaosta ei kuitenkaan syntynyt, vaikka näin oli yleensä tapahtunut muualla maailmassa tämäntyyppisessä tilanteessa. Evakuointi sujui yleensä verrattain kitkattomasti.

Saksalaiset luulivat aluksi suomalaisten pelkäävän neuvostoliittolaisten hyökkäystä ja ymmärsivät evakuointitoimenpiteet. He antoivat aluksi kuljetusapua esimerkiksi Ivalosta Rovaniemelle, mutta myöhemmin apu loppui.

Yhteensä Pohjois-Suomesta evakuoitiin 103 885 henkilöä ja 51000 kotieläintä, joista 56 417 henkilöä ja 18 000 kotieläintä Ruotsiin. Suuri osa evakuoitiin Pohjois- ja Keskipohjanmaalle. Vain eräät virkamiehet jäivät paikoilleen Suomen valtiovallan edustajiksi.

Oulun läänin itäosista evakuoidut saattoivat palata koteihinsa jo joulukuussa 1944 Suomussalmen ja Kuusamon alueita lukuun ottamatta. Pääosa evakoista pääsi koteihinsa kesällä 1945. Kodit oli tuhottu ja tiestö sekä sillat olivat vielä suureksi osaksi korjaamatta.

Miinavaara oli kaikkialla. Alkoi Lapin jälleenrakentaminen. Miinat vaativat kuitenkin uhreja vielä vuosia sodan jälkeen.