Arvi Arponen, 17-vuotias (vuonna 1930)
Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmat
Työväenarkisto

Kolmisin lähdimme torilta kävelemään, avoinna olevasta portista poikettiin sisälle vanhan Tiurin-linnan vallien suojaan. Pohdiskeltiin tilannetta ja päätettiin yrittää Suojärven suuntaan metsätyöhön. Vähäisiä olivat rahavarat reissulle lähtiessä, niistä junamatka Käkisalmeen lohkaisi ison loven. Sentään tarkasti laskien riittäisivät perille nipin napin. Mutta sen jälkeen edessä on tenkkapoo.

Hiitolassa jouduimme odottamaan junaa seuraavaan aamun. Pojan vanhemmat toverit jututtaessaan toisia työnhakijoita, saivat tarpeellista tietoa, vaan ei rohkaisevaa. Suojärvellä tilanne seis, pinotavaran hakkuut pysähdyksissä. Syksyllä alkavat jos… Uusi tilanteen arvioiminen antoi päätökseksi, että ostimme matkaliput Värtsilään. Siellähän sijaitsi tunnettu rautatehdas, muusta ei tiedetty.

Junasta astuimme Värtsilän asemalle, siitä kävellen muutaman kilometrin päähän samannimiseen tehdaskylään. Välittömästi perille saavuttuamme työnnyimme asioimaan rautatehtaan työnhakukonttoriin. Hämmästys oli melkoinen, kun työtiedusteluumme asennoituvat myönteisesti. Poikaa epäilivät liian nuoreksi, uskoivat kuitenkin pikkuvalheen 18 ikävuodesta. Kelpuuttivat työhön toisten mukaan. Työpaikkamme on Martin osastolla. Alkaa aamulla klo 7.00, työhönottokortin esittämällä neuvoo porttivahti työpaikalle.

Kevyt oli askel, kun mentiin kylälle asuntoa etsimään. Sellaisiin seikkoihin kuin työn laatuun ja palkan määrään emme hyvän mielen hurmoksessa huomanneet kajota. Asuntokin järjestyi aika mukavasti kylän ulkolaidalta pikkutalosta täysihoidossa.

Seuraavana aamuna yhdyimme tehtaan lähellä työhön kiiruhtavien lukuisaan joukkoon. Pojasta nuo hetket tuntuivat juhlavan miehekkäiltä, kun esikertaa elämässä menossa oikein tehtaan työhön. Toisenlainen tunne kuin mennessä metsätöihin.

Työpaikka löytyi Martin osastolta, missä saman nimisissä uuneissa sulatettiin rautaa tietyin menetelmin. Kuitenkin meidät täysin ammattitaidottomat ohjattiin jäähtymässä olevaan Martin uuniin vahan tulitiilimuurauksen purkutyöhön. Uuni lienee ollut jäähtymässä jo pitkään, mutta vielä melko lämmin ja kitkuinenkin eikä tuuletusta minkäänlaista. Jalkapohjaa kuumensi nahkalapikkaan läpi kunnes saatiin talon puolesta puupohjakengät. Johan istui lujasti kiinni poistettava tiilikerros uunin pohjassa, sula rauta täyttänyt joka huokosen.

Hankala saada edes työtä alkuun, lekoilla teräskiilojen avulla paukutettiin muurausta irti muru murulta. Vuolaina noruivat hikivirrat ja juomavettä kului ämpäritolkulla. Illalla työn jälkeen oltiin kuin uitetut koirat. Ennen pitkää pojallekin selkisi tehdastyön ihanuus ja kurjuus. Mutta tehtävä sitä oli, sillä vaihtoehtoja ei ollut ja aikaa siinä kului ennen kuin vanha tiilikerros tuli purettua. Tuli kuitenkin tehtyä loppuun kurja homma.

Purkutyön jälkeen kukin meistä kolmesta joutui työhön eri tahoille, poika eräänlaiseen pakettiprässiin. Homma kävi siten, että pienemmästä rautaromusta prässin avulla puristettiin tietyn kokoisia, noin 50 kilon painoisia paketteja. Niiden tie johti edelleen Martin uuniin uusiksi jalosteiksi. Pojasta tuntui kuin taivaan lahjalta päästessään kuuman kitkuisesta uunista ulos raittiiseen ilmaan. Työkin oli kappalehintaista urakkahommaa, joka teki sen mielekkääksi.

Sukkelasti vierivät viikot, kuluivat kuukaudet. Kotiinsa lähetti tuloistansa kaiken, mikä jäi yli arkielämän tähdellisen tarpeen. Eikä mitään muita menotarpeita ollutkaan, mitä nyt jollakin limunaatipullolla herkuttelu sunnuntaisin tehdaskylän kahvilassa.