Anni Autio, o.s. Kolehmainen, Kuhmo

Se oli yhtä mylläkkää, kun sotilaita meni rajalle ja sieltä tuli siviiliväkeä pois ja kaikille piti olla ruokaa ja kahvia, viimeksi mainituille vaatteitakin, sillä monet olivat joutuneet lähtemään Kuhmon rajakylistä hyvin hätäisesti. Talvisota oli alkanut.

Olin mennyt kesällä naimisiin ja mieheni joutui rintamalle ensimmäisten joukossa. YH:n alettua oli kiireesti saatava myös lottia muonitustehtäviin. Muutamassa päivässä heitä olikin niin paljon, että työt alkoivat luistaa. En muista, että kukaan olisi kieltäytynyt, kaikki ymmärsivät, että nyt oli tosi kysymyksessä. Eikä kannattanut katsoa sitäkään, oliko yö vai päivä, kun ruuan tarvitsijoita oli jonossa.

Viholliskoneetkin alkoivat pyöriä kylän päällä lähes joka päivä. Kaikki oli vielä niin outoa ja pelottavaa, että juoksimme lakanat korvissa metsikköön, kun hälytysääni kuului.

Joulukuun alussa vihollisen tykistö jo ampui Kuhmon kirkonkylälle saakka, joten mekin jouduimme lähtemään sieltä itsenäisyyspäivänä tietämättä, saammeko koskaan palata.

Uusi työpaikkamme oli Sotkamossa ja siellä jatkui muonitus aluksi Rientolassa ja sitten Riivalissa. Aina kun oli aikaa, ompelimme ja kudoimme varusteita rintamalle.

Joulun aikaan tuli määräys lähteä Puolangan sotasairaalaan. Lääkintälotista oli kova puute ja niinpä meistä kaksi lähti, vaikka emme siitä työstä mitään tienneetkään. Näyttää kuitenkin olevan niin, että kaikkeen tottuu, mitä kohdalle sattuu. Siellä oli vain kaksi sairaanhoitajaa ja lisäksi meitä lottia, joten tehtäviä riitti yökkönä valvomiseen saakka.

Kuutamoöinä sattui usein hälytyksiä eikä siinä auttanut muu kuin kantaa huonoimmassa kunnossa olevat haavoittuneet kellariin suojaan. Kerran kun olin valvonut koko yön ja päässyt juuri uneen, tuli kova pommitus ja ryske sen mukainen. Kaikki muut olivat jo menneet kellariin ja sinne tuppauduin minäkin, vaikka ympärillä räjähteli yhtämittaa. Kun vaara ohi -merkki lopulta kuului, huomasimme, että aivan kellarin lähelle oli pudonnut useita pommeja ja viereisen rakennuksen pääty oli pirstaleina.

Sairaalammekin oli vaurioitunut sen verran, että se oli muutettava toiseen paikkaan, aluksi pappilaan ja sitten muutamaan maalaistaloon, jossa potilaille oli laitettava vuoteet pirtin lattialle. Päiväsaikaan ei pirttiä voitu lämmittää, ei edes laittaa ruokaa, sillä savu olisi paljastanut olinpaikkamme.

Lopulta sairaalamme siirrettiin lähelle Kajaania, maalaistaloon silloinkin. Sinne tuli Suomussalmen taistelujen aikana kymmeniä haavoittuneita yhdellä kertaa. Kuljetukset suoritettiin pommitusten vuoksi aina yöllä, joten töitä oli tehtävä oli yö taikka päivä.

Olimme lopulta niin väsyneitä, että rauha kurjine ehtoineenkin tuntui samantekevältä. Joukossamme oli eräs karjalainen lotta, joka menetti kotinsa ja kotiseutunsakin. Hänen surunsa oli lohduton.

Käytyäni tapaamassa Pyhäsalmelle evakuoituja vanhempiani palasin Kuhmon kirkonkylään, joka oli suurelta osalta raunioina.

Kun mieheni tuli sodasta terveenä takaisin, alkoi elämä vähitellen palata uomiinsa, vaikka uusi sota olikin edessä. Mutta sitähän me emme silloin onneksi tienneet.