Raija Vertainen os. Orava:

Isäni Antti Orava s. 13.1.1903 oli ikäluokassa, joka oli vanhin palveluun kutsutuista. Isän sotaan lähdön Toholammilta muistan monella tapaa kipeänä. Kutsua oli tiedetty odottaa ja pelätä. Kylille oli valittu viestinviejät, jotka kaksistaan veivät sanaa talosta taloon. Naapurimme isäntä oli yksi heistä, mukanaan toinen kyläläinen. Vieläkin minulle nousee sama tunne: pannaan ovet lukkoon, nyt ne tulevat! Miehet kutsuttiin suojeluskuntaan kirkonkylälle, jossa saivat ohjeet ja päivämäärän, jolloin kuljetusautot tulevat suojeluskuntatalolta hakemaan.

Muistan kuinka äiti valvoi ja ompeli isälle lumipukua lakanoista. Montaa lakanaa meillä ei ollutkaan mutta pääasia, että isä saisi lumipuvun ettei ryssät rintamalla erottaisi. Lapsen mielessä ei käynyt ajatustakaan etteikö meidän isä osaisi oikeasti sotia. Suojeluskuntatalolla ommeltiin lumipukuja, karstattiin villoja, kehrättiin lankoja ja kudottiin sukkia ja lapasia, leivottiin leipää.

Äidin ollessa suojeluskuntatalolla, josta käveli 6 km kotiin, olimme pari vuotta vanhemman Alpo-veljen kanssa olleet navetassa. Onnikki lehmä oli poikinut. Minä pelkäsin suurisarvista Onnikkia. Veljeni kanssa nostimme vasikan karsinaan, jossa ennestään oli Leena-lammas vuonineen. Toiset lehmät ammuivat eikä tilanne kaiketi missään tapauksessa mennyt ihan oikein. Teimme sen, minkä osasimme.

Isän sotaan lähdön tunnelman muistan aina. Jäähyväistunnelma oli syvä. Isä lohdutteli äitiä mutta särkyi itsekin äidin itkuun. Äitiä hän halasi. Meille teroitti äidin auttamista ja tottelemista. Kun isä lähti, äiti itki suurella äänellä – me mukana. Isä ei joutunut rintamalle, mitä emme silloin tienneet. Isäni oli Vitele nimisessä paikassa seppänä sodan aikana, taitava kun oli käsistään. Kirjeitä tuli usein. Reissulta hän toi sotamuistona ammuksen hylsyn, johon oli kirjoittanut: Raijalle.