Max Jakobson:

Minulle ja perheelleni talvisodan ensimmäinen päivä oli täydellinen sokki Kotimme ja omaisuutemme tuhoutui Helsingin iltapäiväpommituksessa.
Olin juuri syyskuun lopulla täyttänyt 16 vuotta. Kävin Suomalaista normaalilyseota. Olin seitsemännellä luokalla.

Koulut olivat lyhyen tauon jälkeen taas avanneet ovensa. Muistaakseni sinä torstaina koulu alkoi kello 8.00. Ehdimme juuri aloittaa päivän työt, kun ensimmäinen ilmahälytys tuli ja meidät lähetettiin takaisin kotiin.

Ilmahälytys ei teknisesti ollut täydellinen yllätys. Aiemmin syksyllähän oli ollut harjoituksia. Olimme lukeneet tilanteesta aamun lehdistä ja ilmahälytyksen tultua totesimme poikien kanssa, että nyt kai se sota on sitten alkanut. Kävellessämme koulusta kotiin olimme vakavalla mielellä.

Joukossa oli muutamia, jotka olivat olleet edellisenä kesänä Kannaksella linnoitustöissä ja olivat siten omakohtaisesti tietoisia tilanteesta. Varsinkin nämä pojat olivat vakavia.

Ei ensimmäinen ilmahälytys meissä suoranaista paniikkia herättänyt, mutta ei sotaintoakaan. Esitimme siinä kävellessä monenlaisia arvioita. Sodan alkaminen ei meille ollut kiistattoman selvää, sillä aamun lehtien mukaan pyrittiin vielä käymään neuvotteluja.

Tuolloin ikäiseni nuoret olivat varsin heikosti selvillä maailman tilanteesta ja yleensä poliittisista kysymyksistä, ainakin kun vertaan omaa julkisten asioiden seuraamistani siihen, mitä omat lapseni nyt harrastavat.

Muistan, että näistä asioista kyllä keskusteltiin perheessämme, mutta omaehtoisesti en paljonkaan seurannut asioita. Ilmapiiri perheessämme oli tuona syksynä huolestunut.

Muistan vanhempieni keskusteluista jotakin sellaista, että Suomea uhkasi vaara ja voisi tulla sotakin. Vanhempani eivät varsinaisesti osallistuneet politiikkaan. He kuitenkin seurasivat hyvin tiiviisti kotimaista ja kansainvälistä politiikkaa. Ehkä keskimääräistä enemmän.

Ensimmäisen kerran viitteitä tulevasta saatiin jo kesällä 1939, jolloin Kannaksella oli linnoitustöitä. Tuolloin ajateltiin, että vaara oli olemassa. Ensimmäinen tapahtuma, joka todella vavahdutti mieliä, oli Stalinin ja Hitlerin sopimus elokuun lopulla. Se pani ajattelemaan, että jotakin poikkeuksellista oli tulossa.

Lokakuussa oli sitten ilmahälytysharjoituksia. Myös pommisuojia rakennettiin. Koulut olivat suljettuna ja ihmisiä oli pyydetty siirtymään maaseudulle.

Kaikesta tästä huolimatta sodan alkaminen oli minulle yllätys. Esimerkiksi koulun antama informaatio oli erittäin vähäistä. Mitään perusteellisempaa katsausta esimerkiksi maailmanpolitiikasta emme saaneet. Kyllä kai yleinen käsitys sodan syystä oli se, että Neuvostoliitto painosti Suomea. Mutta asenteita ei voinut juuri mitata, sillä tuon aikainen Neuvostoliitto oli tavallisille suomalaisille vieras ja etäinen.

Minä en kuulunut suojeluskuntaan, kuten monet ikäiseni pojat. Polilla arkkitehdiksi opiskeleva 20-vuotias veljeni kuului suojeluskuntaan. Opiskelunsa vuoksi hän oli saanut varsinaisesta asepalveluksesta lykkäystä. Sodan alkaessa hän oli Helsingissä joissakin vartiointitehtävissä.

Ensimmäisen ilmahälytyksen päätyttyä lähdin kotoani Lönnrotinkatu 33:sta keskikaupungille, ilmeisesti toimittamaan joitakin asioita. Vanhempani olivat myös jossakin ulkona.

Olin linja-autoaseman ja Lasipalatsin liepeillä, aivan Helsingin keskustassa, kun toinen ilmahälytys alkoi. Silloin minulle tuli ensimmäisen kerran tunne, että tässä on jotakin paniikinomaista. Ihmiset juoksivat Kampin kentälle kaivettuun sirpalesuojaan. Minä muiden mukana.

Suoja oli tosiaan vain sirpalesuoja. Se oli maahan kaivettu kuoppa, jonka päällä oli jonkinlainen hiekkasäkeistä rakennettu katos. Rakennelma oli hyvin hatara. Sirpalesuojan tehtävän kuoppa täytti, ei kai se pommisuojaksi ollut tarkoitettukaan. Jos siihen olisi osunut pommi, katos olisi heti luhistunut. Kun maa pommituksen alettua vavahteli ja hiekkaa rapisi päähän, ihmiset hätääntyivät. Meitä oli siellä ainakin sata.

Minulle kuten monelle muullekin olo suojassa alkoi käydä tukalaksi. Minulle tuli tunne, että en halua jäädä tänne hautautumaan. Ensimmäisen kerran todella pelkäsin. Yksi ja toinen poistui sieltä kesken ilmahälytyksen. Oli tietysti varomatonta lähteä kesken hälytyksen, mutta ihmiset olivat vielä tottumattomia ajatukseen sodasta ja ilmahyökkäyksestä. Hyökkäys oli ohitse, kun minä nousin kadulle.

Ulos tultuani näin yhden asemalla seisovan bussin olevan ilmiliekeissä. Palopommit olivat sytyttäneet sen. Näkymä antoi todellisuutta ilmahyökkäykselle. Lähdin välittömästi kotiin päin. Kadut olivat täynnä lasinsiruja.

Mitä lähemmäksi Lönnrotinkatua tulin, sitä ilmeisemmäksi kävi, että pommeja oli osunut sinnepäin. Koneet olivat tulleet mereltä päin yhtenä aaltona kaupungin yli. Jälkeenpäin selvisi, että ensimmäiset pommit olivat pudonneet Hietalahden rantaan, nykyisen Wärtsilän telakan tienoille. Pommeja oli tullut myös torille, Teknillisen korkeakoulun ja meidän talomme päälle. Myöhemmin oli selvästi nähtävissä pommitusura, joka ulottui rannasta yli linja-autoaseman ja Lasipalatsin.

Kun tulin Lönnrotinkadulle, huomasin, että taloomme oli osunut. Talo oli vastapäätä vanhaa Teknillistä korkeakoulua, Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun kulmassa. Talon Abrahaminkadun puoleinen kulma oli jo sortunut.

Asuntomme oli talon keskivaiheilla, joka oli vielä pystyssä, mutta sekin liekeissä. Näkyä en unohda ikinä. Katu oli täynnä ihmisiä. Haavoittuneita kannettiin ulos kaiken aikaa. Ambulanssit olivat täydessä työssä. Näky oli kammottava. Koko katuosa oli suljettu, eikä minua olisi päästetty alueelle. Poliisit pelkäsivät sortumia. Kun selitin asuvani talossa, poliisit antoivat minun mennä sisälle omalla vastuullani.

Hissi ei enää toiminut ja juoksin portaita ylös viidenteen kerrokseen. En tiennyt mennessäni, oliko siellä ketään. Jälkeenpäin selvisi, että vanhempani olivat kaupungilla. Juoksin hätääntyneenä asuntomme läpi. Verhot ja matot olivat tulessa. Jossakin huoneessa räjähtelivät veljeni suojeluskuntakiväärin panokset. Kun en löytänyt asunnosta ketään, palasin kadulle. En tiennyt mitä tehdä.

Minut häädettiin muiden ihmisten mukana pois rakennuksen lähettyviltä. Talo ei lopulta kokonaan sortunut, vaikka niin pelättiin.

Talon sortuneen osan kulmassa oli pieni kahvila, jonne ihmiset olivat menneet kadulta pommituksia pakoon. Kaikkiaan siellä kuoli 30-40 ihmistä. Osuma oli yksi pahimmista, mitä Helsingissä tuona päivänä tapahtui.

Kun en muutakaan keksinyt, menin erään lähettyvillä asuvan ystäväni luo. Vanhempani soittivatkin sitten sinne. Palattuaan kotiin ja nähtyään tilanteen, he arvasivat missä saatoin olla. Vanhemmilleni ensimmäinen sotapäivä oli hirvittävä isku, jota minä en vielä nuorena koulupoikana täysin tajunnut. Kaikki piti hankkia alusta lähtien, kattiloita ja lakanoita myöten. He olivat olleet naimisissa yli 20 vuotta ja saaneet aikaan jonkinlaisen kodin, joka nyt tuhoutui täysin. Isälläni esimerkiksi oli suuri ja monella tavalla poikkeuksellinen kirjasto, jota ei voinut ajatella korvattavan.

Isälleni isku oli tavallaan kaksinkertainen. Hän oli asianajaja ja toimisto oli asunnon yhteydessä. Ainoa mitä hän palaneesta asunnosta sai, oli kassakaappi. Sekin oli palanut muodottomaksi ja avaaminen onnistui vain räjähdyspanoksella. Sisällä olleet . asiakirjat olivat pahoin kärventyneet. Kaikki muut paperit, joita asianajotoimistossa oli aikamoiset pinot, tuhoutuivat. Tämä vaikeutti suuresti isäni työn jatkamista.

Myöhemmin olen tajunnut, miksi vanhempani eivät enää koskaan ryhtyneet hankkimaan mitään muuta kuin välttämättömän. Materiaalisen omaisuuden hankkiminen ei heitä enää kiinnostanut. Myös minä koin silloin ensimmäisen kerran sen mitä ihminen yleensä sodassa kokee: materiaalisilla. seikoilla ei ole mitään merkitystä, kun tullaan perimmäisten kysymysten eteen. Vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus ottaa palavasti asunnosta mukaani yhtä ja toista, se ei tullut mieleenikään. Olin vain kiinnostunut siitä, oliko asunnossa ketään. Vanhempani eivät ole koskaan jälkeenpäin sanoneet, että miksen ottanut sitä tai sitä mukaani.

Jouduimme niissä vaatteissa, joihin olimme pukeutuneet, aloittamaan kaiken alusta. Ensimmäisen yön asuimme hotelli Kämpissä. Tunnelma hotellissa oli vakava. Koko perhe oli sokkitilassa. Illasta ja yöstä en muista mitään. Seuraavana päivänä ryhdyimme järjestelemään asioita sukulaisten ja ystävien avulla. Muutaman päivän kuluttua saimme sitten sattumalta lainaksi erään tuttavamme asunnon.

Seppo Keränen / Martti Häikiö: Kirjayhtymä, Gummerus 1979