Eeva Hautala:

Kotikyläni pikkulottiin liityin heti, kun pääsin. Olimme kaikessa apuna isoille lotille. Täytettyäni 18 vuotta, siirryin isoihin lottiin. Olin kovin innostunut lottatyöstä, sillä tunsin olevani omalla paikallani suuressa isänmaallisessa yhteistyössä.

Ensimmäinen kurssini oli varuskurssi. Kurssilla valmistettiin ratsupaikkoja miesten pussihousuihin, kudottiin kypäräsuojuksia, sukkia ja lapasia sekä valmistettiin lottapukujen mansetteja ja esiliinoja. Tätä työtä teimme talvisodan alkuajan niin ahkerasti, että joskus nukahdimme työn ääreen. Uskon vieläkin osaavani leikata ja neuloa ratsupaikat aivan oikean muotoisiksi. Talven loppupuolella tuli komennus lääkintäkurssille, sieltä suoraan Lahden sisätautisairaalaan. Se oli perustettu Tapanilan kunnalliskotiin ja siellä hoidettiin suomalaisia sotilaita.

Vankisairaala

Talvisodan päätyttyä luulimme, että sodat on sodittu, mutta toisin kävi. Jatkosodan alettua tuli jälleen komennus: kaksi tuntia aikaa junan lähtöön. Meitä oli kahdeksan lottaa, jotka jätettiin oudolle pysäkille. Siellä oli kuorma-auto vastassa. Matkaa riitti emmekä tienneet, mihin meitä viedään. Kysyimme kuljettajalta, mutta tämä vain murahti: eteenpäin. Tie muuttui huonoksi, mutkaiseksi metsätieksi. Sitten eteemme ilmestyi kolmen metrin korkuinen piikkilanka-aita. Portilla seisoi kaksi suomalaista sotilasta kiväärit olalla. Silloin sanoin tytöille: ”Uskokaa tai älkää, mutta nyt joudumme hoitamaan ryssiä.”

Pettymys oli niin kova, ettemme halunneet tulla auton lavalta alas. Aidan sivuportista tuli pieni mies ja sotilaat napsauttivat asennon. Siitä tiesimme, että iso viskaali oli tulossa. Herra oli eversti Badan, sairaalayksikön ylilääkäri. Huonolla suomenkielellä hän komensi: ”Tulkaa alas, kiire on, juna täynnä haavoittuneita, ei tiloja, ei polstareita.”

Näin alkoi kaksivuotinen työ vankisairaalassa. Kun näki ihmisen tuskat ja kivut, vihollinen unohtui ja ihminen tuli tilalle. Yksikkö oli suuri, käsitti 2000 sairaansijaa. Minä sain vastattavakseni osaston, jossa oli 250 miespotilasta. Kolme lottaa oli apuna päivisin, öisin kaksi. Juoksemista riitti, kun kaikille piti sijoittaa alusastiaa ja pissapulloja. Lääkkeitä oli vähän, siteet paperisia. Ne päästivät veren ja mädän lävitseen ja sulivat, joten siteet oli vaihdettava lyhyin välein. Ruokana meillä oli leipää ja jäätyneitä perunoita, joita sai hakea kuusten juurelta. Mitä kauemmin niitä keitti sitä kovemmaksi ne tulivat, kuori liukeni pois ja haju oli kuvottava. Ruisleipä onneksi riitti niin potilaille kuin meillekin, hengissä pysyttiin.

Henkilökunta sai 8 pientä sokerinpalaa päivässä, mutta usein ne piti sulattaa potilaille, jotka eivät pystyneet leipääkään nielemään. Kyllä me kaikkemme yritimme. Silloin tällöin tuli yllätyksiäkin. Kun potilaita riisuttiin, saattoikin vaatteista kuoriutua nainen. Muutaman kerran heitä löytyi viisikin. Paperilakanoilla eristimme heille oman hoitosopen. Mitään naisellisia vaatteita heillä ei ollut, joten päättelimme heidät täysin sotilaiksi kasvatetuiksi.

Matka pohjoiseen

Sodan jatkuessa ja rintaman siirtyessä kauemmaksi, yksikkömme yhdistettiin Lappeenrannan sairaalaan. Ainoana joukosta minut komennettiin taas junaan. Matkaa tein miltei kolme vuorokautta mullivaunussa, johon evakkojen lisäksi tuotiin sikoja ja vasikoita, äitejä lapsineen sekä kaikenlaisia nyyttejä. Juna pysähteli joskus keskelle korpea. Metsässä käytiin asioimassa, vaikka ei juna sen takia pysähtynyt.

Junamies tuli sanomaan, että jossakin päin pommitettiin. Tultiin Kemin asemalle, mihin minun piti jäädäkin. Siellä odotti saksalainen maastoauto, jolla minut ajettiin ruumisarkkuliikkeen pihaan. Talon yläkertaan oli varattu minulle ja toiselle lotalle asunto.

Lottakenraali

Aamulla aloitettiin työt jollakin ammattikoululla. Se oli saksalaisten sairaala. Jouduin hoitamaan saksalaisia upseereita, vaativaisia ja hienoja herroja. Heillä tuntui olevan sellainen käsitys, että me olimme jonkinlaisia työvelvollisia. Katselin ja kuuntelin jonkin aikaa. Kokosin saksankieleni kaikki rippeet. Ihmeekseni osasin, kun suutuin ja haukuin heidät. Kerroin, että emme olleet piikatyttöjä, vaan kuuluimme suureen suomalaiseen, isänmaalliseen järjestöön. Olimme tulleet auttamaan heidän hoitamistaan, koska heidän poikansa auttavat meidän poikiamme rintamalla. Otimme lujasti yhteen vielä siitäkin, että teemme työtämme ilman palkkaa. Sitä he eivät tahtoneet uskoa.

Hyvä puoli tässä sairaalassa oli ruoka. Oli lihaa, kalaa, kasviksia, hedelmiä. Tuntui kuin olisi päässyt maanpäälliseen paratiisiin vankisairaalan jälkeen. Hoidettavat olivat kyllä sekä painavampia että vaativampia, joten kunnon ruokaa tarvittiinkin. Sain kuin sainkin heidät kuriin ja tulimme lopulta varsin hyvin toimeen. Niinpä potilaat selittivät uusille tulokkaille, että tämä Eeva on lottakenraali ja häntä on toteltava tai joutuu heti puhutteluun.

Lapsia laivaan

Palatessani viimeiseltä lomaltani Kemiä kohti tuli Oulussa sotapoliisi vaunuun ja ilmoitti, ettei yksikään lotta mene tästä eteenpäin. Saksalaisia aletaan ajaa pois. Menette jollekin koululle ilmoittautumaan. Niin menin ja siellä sanottiin, että lähetätte lapsia Ruotsiin pommituksia pakoon. Olin nähnyt sairautta ja kuolemaa yllin kyllin, mutta tämä tehtävä tuntui kaikkein raskaimmalta. Numerot kaulaan, äidit itkivät ja lapset parkuivat. Väkisin piti riistää sylistä ja viedä laivaan.

Häkäpöntön sekoittaja

Viimein pääsin lähtemään kotiin päin, Honkajoelle, mutta Kankaanpään asemalla odotti auto. Minut oli komennettu yhteiskoululle kirjoittamaan miehille kotiutuspasseja. Siinä kului kolmatta viikkoa. Kylmänä iltana pääsin kuorma-autoon, joka oli menossa Honkajoelle. Otin armeijan huovan hartioilleni ja kiipesin lavalle. Autossa oli iso hiilipönttö. Pilkkeet olivat tuoreita ja niitä piti tämän tästä sekoitella. Kuljettaja noitui, että sekoita paremmin, kun auto ei millään tahtonut päästä mäen päälle.

Joskus yöllä oltiin Honkajoen kirkolla. Vielä seitsemän kilometriä piti matkata jalkaisin. Huopa oli reikäinen, kun häkäpöntön kipinät olivat sitä polttaneet. Itse olin täynnä sodan polttamia muistoja, jotka vieläkin nousevat unissa elävinä esiin.