Lennart Parkatti:

Helmikuun 8. alkoi Terenttilässä kolmisen viikkoa kestänyt taistelujakso, jolloin vihollinen ei antanut suomalaisille Taipaleen puolustajille hetkenkään rauhaa. Kuun puolivälissä keskisuomalaiset pääsivät pariksi päiväksi lepoon, kun ”porsliinipojat”* asettuivat etulinjaan. Lepomme jäi kovin lyhyeksi, sillä tulikastetta vailla ollut porsliinirykmentti menetti heti meidän keskisuomalaisten ja eteläpohjalaisten sitkeästi puolustamat pääpuolustuslinjan tukikohdat.

Vihollisen raju hyökkäys työnsi etulinjan puolisen kilometriä taempana olleelle hiekkakuopalle. JR 19:n III Pataljoona ja sen Äänekosken-Suolahden seudun miehistä koottu 8. Komppania hälytettiin vastahyökkäykseen. Menetetyt asemat oli vallattava takaisin.

Pataljoona oli kärsinyt kovia tappioita aikaisemmin. Täydennystä saatiin ennen toimintaa; nuoria miehiä seisoi pitkässä rivissä. Katselimme nuorukaisia jotka eivät olleet rintamaa ennen nähneetkään. Päällikkö Virtasta kehotettiin lähettämään osa taakse turvaan: ”Ensi yönä nuo on kuitenkin kannettava etulinjasta kaatuneina takaisi.” Meillä oli täydennysmiehistä huonoja kokemuksia sen takia, etteivät he osanneet varoa ja kokemattomuuttaan moni menetti henkensä. Komppaniapäällikkö Virtanen tokaisi: ”Älä hulluja puhu”. Hänen ongelmansa oli ainainen taistelijoiden puute.

Helmikuun taistelujakso, joka oli sodan rasittavin, koetteli monen miehen hermoja. Lääkintäalikersantti Lennart Parkatti alkoi kokea ainaisen haavoittuneiden hoitamisen raskaana. Työ alkoi koetella mielenterveyttä. Mitään lepoa ei ollut eikä sitä luvattu vastakaan. Aina oli joku pyytämässä apua ja alikersantti alkoi nähdä näkyjä. Verta ja verisiä möhkäleitä ilmestyi tajuntaan jatkuvasti, jopa ruoka pakissa muuttui punaiseksi. ”Lenne” oli katkeamispisteessä. Vaikka tilanne ei olisi sallinut, mies oli yksinkertaisesti pakko päästää lomalle tai muuten olisi vaara, että hän sekoaisi lopullisesti. Täysin tollaltaan menneitä aseveljiä oli jo jouduttu lähettämään taakse.

Lomalle pääsi muutamia muitakin. Yleensä talvisodasta pääsi kotona käymään vain omaisen kuoleman vuoksi, hautajaisiin. Alikersantti Parkatti oli vielä lomalla kun talvisota päättyi. Sen kuultuaan hänen oli pakko mennä ulos itkemään koska hän kuuli uutisen kyläilemässä ollessaan. Ei ”Lenne” itkenyt raskaiden rauhanehtojen tai Karjalan menettämisen vuoksi, vaan ilosta. Toive henkiinjäämisestä oli toteutunut. Etulinjassa sitä oli rukoillut ja toivonut pieninä palasina, minuutteina, tunteina ja nyt se oli yhtä äkkiä totta.

*Nimitys ”porslinipojat” johtui puhtaan valkoisista lumupuvuista.