Eero Lehtinen:

Pataljoonamme, I/JR 28, sittemmin I/JR 19, saapui Taipaleen maastoon, Metsäpirtin pitäjän Kirvesmäen kylään lauantaina 14.10. ensimmäisenä YH:n hälytetyistä joukko-osastoista. Ahdistavasta tilanteesta huolimatta oli vastaanotto iloisen avoin, sanoisinko karjalainen. Kuumat savusaunat odottivat uupuneita marssijoita.

Majoituimme ja yövyimme hätäisesti armeijan telttoihin ja pienten kannakselaiskotien tupiin, ja heti aamun sarastaessa ryhdyimme varustelutöihin, vaikka oli sunnuntai. Olimme odottaneet löytävämme täältä Itä-Kannakseltakin jotakin siitä Mannerheim-linjasta, jota suuret vapaaehtoisjoukot rakensivat edellisenä kesänä poikki Karjalan kannaksen, mutta jälkeäkään siitä ei näkynyt. Työt eivät ehtineet tänne Taipaleenjoelle asti. Kaikki oli alettava täysin alusta.

Tuskallista se oli. Omat työkalumme eivät riittäneet alkuunkaan. Lisää oli saatava paikallisilta asukkailta ostamalla, lainaamalla ja jos tähän ei taivuttu, niin sitten ”oman käden oikeudella”.

Ja sitten nämä lapiot, kanget, kirveet ja hakut iskettiin samojen kyläläisten pihanurmikkoon, peltotilkkuihin, rakennuksiin ja puihin. Työn kestäessä pohdimme, oliko työ varmasti tarpeellista ja väistämätöntä? Syttyykö sota? Hyökkääkö puna-armeija rajan yli?

Ei syty mitään sotaa, oli useimpien reserviläisten mielipide. Kuultiin: ”Saatte uskoa pojat, että viimeistään jouluksi päästään kotiin”. En puuttunut puheisiin. Pelkäsin, jos sittenkin. Rukoilin ja yritin saada varustelutöihin vauhtia sekä ponnekkuutta tekemällä omalta osaltani lapion ja hakun varressa kaikkeni.

Marraskuun 22. päivänä kulki miehestä mieheen ”varma tieto”, että siviiliin pääsy on lähellä. Kuusi päivää myöhemmin tiedettiin, että miehistölle aletaan myöntää lomia. Ja 30.11. syttyi sota.

Itsenäisyyspäivänä keinui tukikohtamme neljän tunnin ajan sellaisessa vihollistykistön rumputulessa, että sen olisi luullut tuhoavan kaiken, niin puolustusrakennelmat kuin niiden miehistönkin. Ryömin ampumahaudassa miehen luota toisen luo; kalman kalpeita, mutta paikoillaan kuin kiviveistokset. Pysähdyin sen miehen luokse, joka oli ollut varma ettei sotaa syty, ei ainakaan Neuvostoliiton aloitteesta, ”elleivät sitten omat nappiherrat sitä ala”. Mies kääntyi yllätyksekseni ympäri, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Jos vänrikki seisoo tuolla edessä, seisomme me tässä.” Ahdistukseni laukesi. Me siis taistelemme ja tulemme antamaan kaikkemme, vaikka henkemme – yhdessä. Ristin käteni, kiitin Jumalaani ja huusin Häntä avukseni ja voimakseni. Päätin seisoa edessä.