Kirjoittaja Urho Kähönen syntyi 6.7.1910.

Terijokelainen agronomi joutui ennen talvisotaa ammattivirkaansa Keski-Suomeen, josta YH:n käsky hänet tavoitti, määräten paikkakunnan miesten mukana perustettuun joukko-osastoon, I/JR 28, myöhemmin JR 19 ensimmäisen joukkueen johtajaksi.

Elettiin lokakuun alkua vuonna 1939. Kapula oli pantu kiertämään. Kylästä kylään, talosta taloon kulkivat käskyjen viejät. Kolkkoina lokakuun päivinä koettiin sadoissa tuhansissa maamme kodeissa riipaisevia hyvästijättöhetkiä. Ei niissä sanoja paljonkaan tarvittu. Katseet, monesti hätää ja tuskaisaa huolta ilmaisseet, kertoivat kaiken. ”Kyllä täällä kotona selvitään. Pitäkää huolta itsestänne. Kirjoittakaa kuitenkin joskus! Jumala kanssanne.” Näin saatettiin matkaan lähtijöitä, aviopuolisoita, poikia, veljiä, rakkaita, joista nyt oli pakko erota. -”Pian sieltä kotiin tullaan, koettakaa se aika tulla toimeen”, lohdutettiin kotiinjääviä kotiportilla, veräjällä, teitten varsilla

Näin tapahtui noina kansamme kohtalon hetkinä tuhansissa Keski-Suomenkin korpikylien ja asutuskeskusten kodeissa.

Olin tullut lauantai-iltana lokakuun 7:ntenä viikon kestäneeltä, Keski-Suomen pohjoisimpiin pitäjiin ulottuneelta työmatkaltani kotiin Vesangan Kanervaniemeen Jyväskylän lähelle. Pienviljelijäin Keskusliiton maatalouskonsulenttina olin poikennut moneen laitakylien taloon ja torppaan. Olin etukäteen onnellinen kotiintulosta. Kotona tiesin Hilkkavaimoni, kaksivuotiaan Kaisan ja pikkuisen Paavo-Juhanin minua odottavan. Ilo tulostani oli molemminpuolinen. Päätimme nukkua seuraavana päivänä pitkään.

Aikainen, terävä koputus ulko-oveen seuraavana sunnuntaiaamuna klo 5 katkaisi unet ja sotki kaikki muutkin suunnitelmamme. Oven takana oli läheisen Ylä-Siekkilän isäntä Kalevi Seppänen, joka anteeksi pyydellen sanoi vaimolleni: ”Olisi tällainen pieni lappu annettavana. Se on käsky saapua ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Käsky on kiireellinen. ”

Perheeni piti maanantaina lähteä isäni hautajaisiin Rajajoelle. Siellä oli saatettu evakuoiminen jo alulle. Isäni oli saanut kotikylän viljoja vaunuihin lastattaessa aivohalvauksen ja menehtynyt. Uhkaavan tilanteenjohdosta hänet oli haudattava kiireellisesti Rajajoen partaalla sijaitsevaan hautausmaahan. Nyt tämä matka jäi tekemättä.

Oma lähtöni tuskin poikkesi tuhansien muiden lähdöstä YH:n tapahduttua. Pihaveräjälle olivat tulleet saattamaan kaikki läheiseni, vaimoni sylissään Paavo-Juhani ja Kaisa. Sinne veräjälle he jäivät urheasti vilkuttamaan vaistoten ehkä paremmin kuin minä, mille matkalle olin lähtemässä ja minkä tuskaisen epävarmuuden lähtöni jättäisi kotiin. Sinä hetkenä pelkäsin kadottavani liian paljon, jos tuon kuvan kotiveräjältä kadottaisin. Minulla oli taskussani ankara määräys saapua Jyväskylään klo 13.00 mennessä. Tunteiden oli väistyttävä velvollisuuden tieltä. Oli lähdettävä.

Kahdeksantuhannen asukkaan Jyväskylä oli tähän asti saanut seminaareineen viettää hiljaiseloa. Nyt se oli yhtäkkiä muuttunut suureksi sotilasleiriksi. Sinne oli tunkemassa kaikilta suunnilta marssivia ja pyörillä kulkevia osastoja autoja täynnä siviili- ja suojeluskuntapukuisia miehiä, kuormastokolonnia kuljettaen rehuja ja varusteita, kaikkea, mitä näillä ”ylimääräisillä” mahdollisesti tarvittaisiin. Koko maakunnan täysi-ikäinen miesväki oli liikkeellä kohti Jyväskylää. Päivän, parin päästä se oli muuttuva liian ahtaaksi kaikille noille osastoille.

Ahtautta syntyi pian myös Sotilaspiirin esikunnassa, jossa meidän reserviupseerien oli määrä ilmoittautua ja josta saimme tarkemmat määräykset yksiköistämme ja niiden kokoamispaikoista. Esikunnasta saamani määräys BXU merkitsi sitä, että joutuisin B-rykmentin X-pataljoonan U-komppaniaan, jota ryhdyttiin kokoamaan eräässä Seminaaripuiston rakennuksessa. Aloimme ymmärtää, ettei nyt taidakaan olla kysymys mistään tavallisesta kertausharjoituksesta, vaan tämä oli alkuvalmistelua liikekannallepanoa varten.

8.10.1939

Seminaaripuisto ja sen pimennetyt rakennukset täyttyivät kirjava-asuisista miehistä. He olivat lähteneet korpien kätköistä kivisten peltojensa ääriltä, metsätyömailtaan, työpajoistaan, konttoreista, opettajanpöytiensä takaa, eri työkentiltä joilla heidän paikkansa jäivät tyhjiksi. Hermostuttavaa pelkoa tai vastuun väistämisen halua näkyi vain harvojen kasvoilta. Sen sijaan oli havaittavissa tyyntä päättäväisyyttä kaikkein pahimmankin varalle. Kuinka voisimmekaan pelätä? Eihän kukaan meistä ollut koskaan nähnyt sodan kasvoja. Ja Suomen johtomiehethän olivat neuvottelemassa Moskovassa rauhan säilymisestä. Tuosta kiijavasta miesjoukosta oli meidän nyt kuitenkin ryhdyttävä kiireellä rakentamaan joukkueita, komppanioita ja pataljoonia, kansanarmeijaa. Pahinta oli se, että varusteista oli ankara puute. Kivääri ja patruunoita riitti sentään kaikille. Suojeluskuntiin kuuluneilla oli asepuvutkin mukanaan, mutta suurin osa miehistä oli tullut Jyväskylään omissa kirjavissa siviiliasuissaan, kumisaappaissa, lapikkaissa, patingeissa jne. Kaikilla ei ollut mukanaan edes päällystakkia, vaikka kylmä syksy painoi päälle.

Oli lähetettävä nopeasti hankintapartioita – ennen kuin toiset yksiköt ehtisivät edelle tyhjentämään kauppojen varastoja, tietysti ”kuittia vastaan”. Kun he palasivat, voitiin tilannetta hiukan parantaa. Tuossa partio toi nipun sarkahousuja ja työpuseroita. Tuossa tuli nippu kumisaappaita, tuolla heitettiin varusmikon eteen rasvanahkaisia lapikkaita jne. Valopilkkuna varustusten jaossa oli se, että asetakkeja ja mantteleita riitti useimmille. Ja mieltä ylentävää oli myös se, että joka mies sai kokardin takkiinsa. Kun sellaisen pisti vaikkapa siviilikarvahattuun, niin jopa oli mies kenttäarmeijan uljas sotilas, ”malli Kajander”!

Pimennetyissä seminaarirakennuksissa kukoisti huumori kirjavien varusteiden ja toveri Molotovin kustannuksella. Pimeys ja valvominen toivat tilanteeseen oman hirtehisen mausteensa. Mutta annahan olla. Kun sitten kolmantena yönä päästiin siihen vaiheeseen, että alkoi tuntolevyjen, numeroitujen peltilevyjen, ripustaminen kaulaan ja miesten käteen tyrkättiin rautaisannos oikeita ”kovia”, vääräleukaisimpienkin vitsinikkarien jutut alkoivat hiljentyä. ”Mitäs näillä tehdään? Sotaanko on tarkoitus lähteä? Eihän näitä kalmanlevyjä elävät tarvitse, vain vainajat?” Ne olivat synkän juhlallisia hetkiä nuo viimeisten varustusten jakamiset. Miehet vakavoituivat, ja kuvitelmat pikaisesta kotiinpaluusta häipyivät. Omassa tuntolevyssäni oli numero 340358.

Valmisteluissa aherrettiin, kolme päivää ja yötä. Niin rakentui keskisuomalaisen 13-rykmenttimme X-pataljoonan U-komppania lähtökuntoon. Miehet olivat lähteneet pienen Uuraisten pitäjän kivikkopeltojen ääriltä Sain komentooni U-komppanian 1. joukkueen. Tunsin suurta huolta siitä, että vain muutamat heistä olivat saaneet suojeluskuntakoulutusta, joka meillä Kannaksella itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä oli ollut melkein jokaisen, niin talon kuin torpankin miehen, oikeus ja velvollisuus. ”Pystyisimmekö näillä miehillä sotimaan, jos tosi tulisi eteen?” Sitä kyselin itseltäni ja upseeritovereiltani yhä uudelleen.