Antti Henttonen:

Viipurin suojeluskuntapiiristä koottiin Summan murtumisen yhteydessä 13.-14.2.1940 pataljoona nuoria suojeluskuntapoikia aikamiesten avuksi.

Meillä oli sotilaskoulutuksena yleensä vain kahden viikon alokaskurssi sekä jonkun verran ampuma- ja hiihtoharjoituksia. Olimme palvelleet rakennusten ja siltojen vartiointitehtävissä sekä mahdollisten desanttien tarkkailuvartioissa.

Me Antrean suojeluskunnan pojat olimme olleet mm. Vuoksen siltojen, Kuorekosken rautatiesillan ja Kuukaupin maantiesillan vartioissa. Varsinkin Antrean risteysrautatieaseman vierellä sijaitseva Kuorekosken silta oli venäläisten lentokoneiden ankarien pommitusten kohteena.

Meitä lähti joukkue vänrikki Sauren johdolla Summaan. Jo hiihtäessämme Huumolan tiehaarasta Leipäsuon suuntaan jouduimme tykistökeskitykseen. Jouduimme 4. Rajakomppanian alaisuuteen matalaan lumeen kaivettuun taisteluhautaan. Komppanian päällikkö, luutnantti Uuno Markkola opasteli isällisesti meitä – kunnes kaatui.

Vihollisen hävittäjäkoneet pyörivät yllämme lähellä puiden latvoja ja tykistö ampui kranaattejaan. Meillä oli muonana vain näkkileivän palasia taskuissa, eikä mitään suojaa yli 30 asteen pakkasta vastaan. Monet pojat olivat lähteneet monokengissä ja useilta paleltuivat varpaat, joita oli paranneltava jopa Ruotsissa. Minun varpaani pelastuivat naapurin suutarin tekemissä huopahiihtokengissä. Kaksi sormenpäätäni paleltui, niin että niistä irtosi myöhemmin nahka tuppeina. Kiväärin metalliosat olivat niin kylmiä, että ne ihan ”polttivat”.

Toisena iltana venäläiset yrittivät hyökätä panssarivaunujen tukemina ja huraata huutaen asemiimme. Silloin saimme ainoaksi minun elämässäni jääneen käskyn: ”Pistimet päälle!” Kokeneet rajamiehet saivat kuitenkin polttopulloilla tankit palamaan, jolloin hyökkäys tyrehtyi asemiemme eteen. Tilanteen lauettua olimme niin pakkasen, nälän ja valvomisen uuvuttamia, että nukahtelimme hangelle. Herättelimme toisiamme, sillä uni kovassa pakkasessa olisi voinut jäädä viimeiseksi.

Kolmen vuorokauden kuluttua meidät palautettiin vartiotehtäviimme.

Parin viikon jälkeen meitä koottiin jälleen joukkue rintamalle. Kalevalan päivänä kuljimme kuorma-auton lavalla – kotini ohi – Äyräpään alueella olevaan Vuoksen Vitsaareen turvaamaan joukkojen vetäytymistä Vuosalmi – Kuparsaari -linjalle. Joukkueen johtajana oli vänrikki Immo Teräs ja ryhmänjohtajina veteraani-ikäisiä aliupseereja. Nuorin joukostamme oli 15-vuotias Kivennavan poika Yrjö Ikonen, joka oli evakkomatkallaan jäänyt suojeluskuntaamme.

Maaliskuun 2. päivän iltana tuli 20-miehinen venäläisten partio saareen. Vänrikkimme kokosi meitä 5-6 pojan ryhmän ajamaan sen pois. Onnistuimmekin kahden venäläisen jäädessä kaatuneina saareen. Täytin seuraavana aamuna 18 vuotta ja otin syntymäpäivälahjaksi toiselta kaatuneelta kaasunaamarilaukun.

Pakkanen kiristyi ja ahkioilla saareen tuotu hernesoppa jäätyi tonkissa. Vuolimme sitä puukoilla pakkiimme -ja sulihan se suussa lisäten vilun tunnetta.

Venäläisten puoleiselle rannalla tuli piiskatykkejä ja tankkeja ampumaan suorasuuntauksella laakeaan saareemme. Kysyimme saaressa olevalta tykistön tulenjohtajalta, miksi hän ei ammuta noita maaleja. Hän vastasi:”Ammuimme eilen viimeisen kranaatin, eikä uusia ole vielä tullut!”

Olimme 5. maaliskuuta ikätoverini Armas Hutrin kanssa vartiossa saaren rannan kinokseen kaivetussa poterossa. Piiskatykin ammukset ja konekiväärien räjähtävät luodit paukahtelivat saaren lepikossa. Tuli tarve lähteä hakemaan lisää patruunoita. Armas ehdotti minua, kun tunsin joukkueen lähettinä täydennyspaikan. Palatessani Armas ryömi vastaani kasvot verta valuen. Hän oli saanut päähänsä piiskatykin kranaatin sirpaleita. Autoin hänet lääkintämiesten ahkiolle ja palasin poterooni.

Tapasin Armaan seuraavan kerran 1953 Helsingissä. Hän oli Ateneumin taidekoulun käynyt kuvanveistäjä. Sain kuulla hänen siihenastiset elämänvaiheensa.

Hän oli menettänyt ahkiossa tajuntansa ja heräsi viikon kuluttua Seinäjoen sotasairaalassa. Päässä oli 16 sirpaletta, joita ei voitu poistaa. Hän toipui ja osallistui jatkosotaan, mutta siellä sirpaleet alkoivat vaivata niin, että hän menetti puhekykynsä. Kahden vuoden vaivalloinen opettelu ja kahdenkymmenen vuoden sitkeä harjoittelu tunnetun psykologin ohjauksessa palautti sen vähitellen. Jäljelle jäi kuitenkin elinikäinen päänsärky.

Nyt Armas Hutri on professorin arvonimen saanut kuvanveistäjä. Hän rakensi omin käsin itselleen ateljeetalon Espooseen ja sen yhteyteen taidevalimon, jossa hän on itse valanut suuretkin pronssiveistoksensa. 1990-luvulla hän osti Perniön kirkonkylästä autioksi jääneen maatilan pihapiirin rakennuksineen ja kunnosti sen jälleen omin käsin Pyyn pivo -nimiseksi taidetaloksi. Minulla oli hänen aseveljenään kunnia avata sen ensimmäinen taidenäyttely 1999.

Armas Hutri on elävä esimerkki miehestä, joka vaikeasta invaliditeetistaan huolimatta on sinnikkäästi ponnistellut vaikeuksien läpi omavaraiseksi luovaksi taiteilijaksi. Hänen veistoksiaan on taidemuseoissa kotimaassa, eri puolilla Eurooppaa sekä Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Mainittakoon niistä lentoon nousevia kurkia esittävä viisi metriä korkea suomalaisten siirtolaisten muistomerkki Kanadassa.

Antrean suojeluskunta oli pioneerisuojeluskunta. Sen varusteisiin kuuluivat moottoriponttonit ja -lautat. YH:n alkaessa siitä muodostettiin puolustusvoimiemme ainoa moottoriponttonipataljoona. Se suoritti Vuoksen jäätymiseen saakka ylikuljetuksia, joita helpotti edellisvuosina tehty tarkka rantojen kartoitus. Virran jäädyttyä pataljoona räjäytti jäähän railoja tankkiesteiksi ja rakensi jäälautoista ja avantoihin pystyyn jäädytetyistä tukeista tankki- ja lentokone-esteitä.

Räjäytyksiin käytettiin putkimiinoja, joita pioneerit valmistivat rannan mökissä. Me Vitsaaren pojat nukuimme lepovuoroillamme saman mökin lattialla. Ahdas tila pakotti meidät nukkumaan istuallamme sylikkäisjonoissa miinojen rakentajien vierellä. Työturvallisuudesta ei kukaan muistanut puhua.

Yhtenä maaliskuun iltana ajoi kaksi tankkia Kylä-Paakkolan ja Vitsaaren välisen salmen jäälle. Ohut lumikerros peitti pioneerien avaaman railon pinnan jään. Tankit upposivat siihen. Toisesta tankista pääsi mies hyppäämään jäälle, mutta jäi makaamaan siihen luotiemme haavoittamana. Hän huusi avukseen davaritsh Stalinia aamuyöhön saakka, jolloin hänen särkynyt äänensä hiljeni.

Kuulin tämän huudon 1970-luvulla kirjailija Paavo Rintalan radiokuunnelmasta ”Kenties kaipaustakin tarvitaan”. Kuunnelma kertoi kirjailijan mummosta, joka odotti vuodesta toiseen sodassa kaatunutta poikaansa. Tavatessani kirjailijan kysyin häneltä, mistä hän oli saanut tietoonsa tämän huudon. Hän vastasi: ”Vitsaaressa kaatuneen isäni aseveljiltä.”

Rauhan tultua jouduin kulkemaan rintamalta 10 kilometrin päässä olevan kotini ohi. Äitini oli kahden nuorimman veljeni kanssa lähtenyt evakkomatkalle jo joulukuussa. Isäni, joka toimi kylän evakuointipäällikkönä, oli karjaa hoitamaan jääneen siskoni kanssa poistunut edellispäivänä. Venäläiset tulisivat kylään ylihuomenna. Talo oli tyhjä. Olimme sodan alettua kuljettaneet maatalouskoneet tulipalon varalta läheiseen metsään turvaan. Sain armeijalta lainaksi hevosen, jolla kuljetin koneet paksun hangen alta vajaan kymmenen kilometrin päässä olevalle rautatieasemalle. Ne löytyivät kesällä Tuusulasta siirtoväen tavaroiden kokoamispaikasta.

Lähtiessäni viemään kolmatta ja viimeistä kuormaa katseeni osui omenapuiden keskellä seisovaan lipputankoon. Löysin liiteristä pokasahan ja sahasin tangon poikki juuresta ja vielä kolmeksi kappaleeksi. Ettei siinä… Se oli 18 vuotiaan nuorukaisen protesti kymmenen sukupolven viljelemän kodin menetyksestä.

Lipputankoon liittyy mielenkiintoinen jälkiepisodi. Hankimme 1965 kesämökkitontin Kuhmoisista Lummenne-järven rannalta. Kun juhannusaattona 1966 nostin ensimmäisen kerran lippua mökkimme tankoon, lensi läheiseen koivuun kuhankeittäjä viheltämään. Se oli tuttu lintu karjalaisen kotimäkemme koivikosta, mutta on aika harvinainen Päijänteen länsipuolella. Se tuli tuomaan terveisiä.