Pauli Tuomikoski:

Maaliskuun 13. päivän iltapuolella 1940 istui kymmenkunta väsynyttä, parrakasta miestä suuren nuotion ääressä Vuosalmella, Vuoksen pohjoisrannalla. Heidän silmänsä punersivat, ja ne tuijottivat tyhjyyteen.

Montakaan sanaa he eivät siinä toisilleen sanoneet – eivät jaksaneet. Lähes viisi vuorokautta sitten he olivat yön pimeydessä ylittäneet Vuoksen ja siellä Äyräpään harjanteilla he olivat yhtäjaksoisesti, ilman lepoa ja ruokaa, taistelleet Talvisodan viimeiset ankarat päivät. Nyt heitä pelotti hiljaisuus ja tulevaisuus oli tietämättömyydessä.

Siinä he istuivat turtuneina, viimeisetkin voimanrippeensä antaneina, kaiken tarmonsa kuiviin puristaneina, nuo nurmolaisen ratsuväkieskadroonan viimeiset kymmenkunta hakkapeliittaa. Veljet olivat viereltä kaatuneet, toiset haavoittuneina pois siirtyneet, mutta nämä miehet kuin ihmeen kautta säilyneet. Miksi? – taisi jokainen nuotiolla istuja silloin hiljaa itseltään kysyä. Kukaan ei liene kuitenkaan vastausta kysymykseensä saanut.

He kertasivat ajatuksissaan monen moneen kertaan ne muutamien päivien, vain runsaan viikon aikuiset tapahtumat, taistelut ja menetykset. Nyt rauhan tultua olivat he – kymmenkunta, sekä puolikymmentä miestä hevosilla – ainoat jäljellejääneet kaksisatapäisestä eskadroonasta.

Lähes viisikymmentä heistä nukkui nyt ikuista untaan Vuoksen rantatörmällä Äyräpään kirkkomäen rinteellä lumessa, joka ei enää ollut valkoista. Kymmenet veljistä makasivat sota- tai kenttäsairaaloissa haavoittuneina, vertavuotavina ja rampoina. Mikä oli ollut Luojan tarkoitus, että heidän taistelujensa tie muodostui näin ankaraksi? Tätä taisi jokainen omassa hiljaisuudessaan kysellä. Kukaan ei saanut siihen vastausta silloin ja tuskinpa myöhemminkään, vaikka sitä on kymmenin kerroin kotiseurakunnan valkoisten ristien tarhassakin kyselty. Jumalan tarkoitukset ovat salattuja. Meidän tiedossamme on vain se, kuinka kaikki tapahtui ja sekin vain sangen rajoitetusti.

Nurmon eskadroona (Eskadroona/Kevyt Osasto 8) perustettiin lokakuussa 1939 Seinäjoella Hakolan taloissa. Eskadroonan päällikkönä oli tammikuuhun saakka ratsuväenluutnantti Kaarlo Parviainen ja hänen jälkeensä ratsuväenluutnantti Olavi Peltola. Heitä ja yhtä joukkueenjohtajaa lukuunottamatta koko eskadroona oli koottu nurmolaisista miehistä. Näin ollen myös yleistynyt nimi Nurmon eskadroona oli paikallaan.

Nurmon eskadroonan henki ja kunto olivat korkeata luokkaa. Suurin osa miehistöstä ja melkeinpä kaikki aliupseerit olivat ratsuväessä palvelleita sekä Nurmon ratsuväkisuojeluskunnassa taitojaan ja tietojaan ylläpitäneet ja kehittäneet. Kun lisäksi kaikki tämän pienen pitäjän miehet tunsivat toisensa jo lapsuusvuosista lähtien, niin yhtenäisempää joukkoa tuskin voitaisiin saadakaan. Herännäisyyden vaikutus ja yleensä suuri uskonnollisuus eskadroonan piirissä oli merkillepantavaa suurena yhdistävänä voimana ja turvallisuuden luojana.

Karjalan kannaksella Sairalan asemalla eskadroona purkautui rautatievaunuista ja marssi Vuokselan Oravankytöön, jonne majoittui. Suhteet siviiliväestön ja eskadroonan välille muodostuivat heti läheisiksi, vaikka heimojen luonteet olivatkin varsin poikkeavat. Vielä tänäkin päivänä muistellaan oravankytöläisiä lämpimin ajatuksin.

Ylimääräisten harjoitusten toiminta aloitettiin sananmukaisesti harjoituksilla. Ratsastettiin kaviouralla maastossa ja välillä istuttiin oppitunneilla. Pian eskadroona kuitenkin joutui kenttätöihin Oravaniemeen Vuoksen etelärannalle. Hevoset ja hevosten hoitajat ns. käsihevostenpitäjät jäivät edelleen Oravankytöön. Tässä vaiheessa Nurmon ratsumiehet ja Ilmajoen tykkimiehet kävivät Kiviniemen sotilaskodissa myös painimassa Eteläpohjanmaan Karhu-sarjan painiottelun, joka YH:n takia jäi kotioloissa painimatta.

Näin aika kului ja koitti marraskuun viimeinen päivä. Olimme sodassa, jonka puhkeamiseen läheskään kaikki eivät olleet uskoneet. Sen päivän illalla seisoimme tien varsilla ja näimme kuinka Karjalan kansa vanhuksineen, vaimoineen ja pikkulapsineen sekä karjoineen taivalsi kyynelten kostuttamaa evakkotietään kohti tuntematonta määränpäätä. Karjalan kauniitten laulumaitten taivas oli tulenkarvainen ja savun harmaa. Silloin Isänmaa ja isänmaanrakkaus saivat meissä konkreettisen muodon ja me tunsimme ja tiesimme, että nyt tulee meidän vuoromme ja meidän aikamme antaa Isänmaalle kaikkemme.

Sinä iltana kiirivät tuttujen, kotoisten virsien sävelet todellisina, aitoina ja elävinä Albert Virkin talon tummuneitten kattopalkkien alla ja monissa muissa taloissa Vuokselan Oravankydössä. Ensimmäinen sotayö, illan pimeydessä nähtyine ja kuultuine näkyineen, oli pitkä. Kädet ristissä ja huulet rukousta sopertaen viimein vaivuttiin uneen.

Joulukuun alkupäivinä eskadroona oli jälleen koossa Oravankydössä, josta se joulukuun puolivälin paikkeilla siirtyi Hirvisaareen. Siellä nurmolaiset viettivät myös joulun. Paikallaan olo alkoi käydä rasittavaksi, sillä jokaisen ajatukset kulkivat tulevaisuuden puntaroinnissa. Jokainen kyllä sisimmässään tiesi, että taistelut ovat edessä, mutta milloin – tänäänkö vaiko huomenna.

Joulupäivän illan vaihtuessa yöksi, kun olimme jo paneutuneet yöpuulle ja myrskylyhtykin oli jo sammutettu, kuului eteisestä kiireisten askelten ääniä ja ovelta huuto: -Hälytys! – Muutamien minuuttien jälkeen eskadroona olikin jo talleilla satuloimassa hevosia. Täysikuu paistoi pilvettömältä taivaalta ja pakkasmittari näytti 44 astetta. Hevosemmekin olivat nyt kaikki samanvärisiä, harmaita kuurasta.

Tänä Tapaninpäivän vastaisena yönä suoritimme sitten todellisen tapaninajon Kiviniemen kautta Sakkolan Pannusaareen, siellä meidät pysäytettiin ja määrättiin majoittumaan kylän taloihin. Siellä myös selvisi minkä takia olimme saaneet öisen äkkilähdön. Vihollinen oli ryhtynyt hyökkäämään Suvannon yli Keljan kohdalla ja saavuttanut jo niin paljon menestystä, että omat voimat tarvitsivat apua pystyäkseen lyömään vihollisen takaisin. Meitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä myös vihollinen väsyi.

Me jäimme kuitenkin majoitukseen Pannusaareen ja suoritimme siellä kenttävarustelutöitä. Osa osallistui myös kuukauden kestävään sissikurssiin, joka käynnistettiin Konnitsan maastossa. Vasta tammi- helmikuun vaihteen tienoilla eskadroonamme siirrettiin jälleen Vuosalmen suunnalle. Tällä kertaa majoituimme Himotunkankaalle, jossa oli hevosille rakennettu vain näkösuojan tarjoavat kenttätallit sekä pari kolme pienoista korsua. Metsikön keskellä olevalla pienellä aukealla oli seudun ainut talo, johon huoltojoukkueemme majoittui.

Oleminen jatkui ennallaan joitakin aikoja. Sitten tuli käsky lähteä liikkeelle. Hevoset käsihevostenpitäjineen jäivät kuitenkin ”kotiin”. Taisteleva osasto siirtyi suksilla Vuoksen etelärannalle ja sieltä kohti Muolaata. Sen tehtävänä oli suojata omien joukkojemme vetäytymistä Muolaasta Pasurinkankaalla ja Punnuksessa. Näin Nurmon eskadroona sai varsinaisen ensikosketuksensa viholliseen, vaikka merkittävämpää taistelua ei syntynyt. Kaikki nurmolaiset selvisivät retkeltä vahingoittumattomina.

Samoihin aikoihin alkoi ”häiriöitä” ilmetä myös Himotunkankaalla. Vihollisen lentokoneet olivat löytäneet majoitusalueemme ja kävivät useina päivinä ja jopa useampiakin kertoja päivässä pommittamassa majoitusaluettamme. Maaliskuun ensimmäisen päivän iltana, jolloin siirryimme alueelta pois Pikku-Vuoksen rannalle uuteen majoituspaikkaan, oli eskadroonamme vielä täysilukuinen. Ainoastaan yksi hevonen oli jouduttu lopettamaan, kun se sai lentopommin sirpaleita suolistoonsa.

Huoltojoukkueemme jäi vielä seuraavaksi päiväksi Himotunkankaan aukealla olevaan taloon. Tämä muodostui kohtalokkaaksi, sillä tänä päivänä pommit osuivat taloon ja eskadroonan sotapäiväkirjaan merkittiin ensimmäiset, kolmen sankarivainajan nimet. Tunsimme nyt, sodan kestettyä jo yli kolme kuukautta, ensimmäisen kerran sodan jäisen nyrkin puristuksen kohdallamme. Joukkomme oli antanut ensimmäiset uhrinsa ja jokainen eskadroonan mies tunsi menetyksen suuruuden.

Maaliskuun 4. päivänä eskadroonamme sai jälleen käskyn lähteä suksilla Vuosalmelle. Hevoset huoltajineen jäivät edelleen Pikku-Vuoksen rantaan. Se päivä oli aurinkoinen pakkaspäivä niin kuin melkein kaikki talvisodan päivät olivat olleet. Nyt aurinko kuitenkin lämmitti jo niin paljon, että marssikäskyä odoteltaessa, kiviaidan päällä istuttaessa, aurinko sulatti lunta suksien päältä.

Tänä maaliskuun päivänä vihollinen oli saavuttanut Vuosalmen lohkolla ensimmäisen huomattavan menestyksensä, sillä se oli saanut haltuunsa Äyräpään kirkkomäen, josta sille avautuivat hyvät mahdollisuudet taistella Vasikkasaaressa puolustavia suomalaisia vastaan. Tämän uhkan poistamiseksi määrättiin Nurmon eskadroona yhdessä samaan Kevyt Osasto 8:aan kuuluvan ylistarolaisen konekiväärijoukkueen tukemana suorittaa vastaisku Äyräpään kirkkomäkeen ja valtaamaan se takaisin. Hyökkäyksen alkamisaika oli maaliskuun 5. päivän aamu.
Tästä hyökkäyksestä muodostui raivoisa taistelu. Tappiot molemmin puolin olivat suuret. Ne olivat niin suuret, että vieläkin, lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen, muuttuneessa yhteiskunnassa, Nurmon seurakunta viettää joka vuosi maaliskuun 5. päivää surun ja murheen päivänä, mutta myös uljuuden, sankaruuden ja isänmaanrakkauden päivänä.

Varsinaisesta taistelusta on vaikea muodostaa yhtenäistä kuvaa, sillä kaikki tapahtui erittäin nopeasti ja raivoisasti. Vaikka miehillä oli hyvä koulutus ja eskadroonan päällikkö, luutnantti Olavi Peltola vielä viimeisessä käskyssään kehotti liikkumaan varoen, lyhyin syöksyin ja maastoa hyväksi käyttäen, taisteluinto oli niin kova, että varovaisuus unohtui. He ryntäsivät pystyssä yli aukeiden ja syöksyivät suinpäin vihollisen kenttävarustuksiin ja antautuivat ankariin lähitaisteluihin mies miestä vastaan. Vihollisen ankara tuli lakaisi taistelukenttää ja kaatuneita sekä haavoittuneita oli jo muutaman minuutin kuluttua useita. Hyökkäys kuitenkin jatkui. Pesäke pesäkkeeltä nurmolaiset valtasivat kirkkomäkeä takaisin.

Luminen taistelutanner möyhentyi lyhyessä hetkessä mustaksi mullaksi. Luodit vinkuivat, kranaatit räjähtelivät, taisteluhuudot kaikuivat. Oli käynnissä lakeuksien poikien raivoisa taistelu, jossa ei periksi annettu eikä pyydetty. Mutta vihollinen taisteli myös urhoollisesti. Se ei väistynyt paikaltaan. Peräänantamattomasti se iski takaisin ja vahvistuksia saatuaan säilytti myös asemansa Äyräpään kirkkomäellä. Sen tappiot olivat myös erittäin suuret.

Voidaan ajatella, että siinä taistelussa nurmolaiset purkivat äärettömänä voimana kuluneitten kuukausien sisäisen paineen, joka oli syntynyt siitä, että he olivat joutuneet olemaan yli kolme sodan kuukautta kuin sivustakatsojina. Nyt, kun he viimeinkin olivat päässeet lyömään maahamme tunkeutujia takaisin, he tekivät sen niin kuin Pohjanmaalla sanotaan: ”viimeistä piirtoa myöten”. Se, että he eivät siinä onnistuneet, vaan kaatuivat ja haavoittuivat käytännöllisesti katsoen viimeiseen mieheen, ei ollut heidän syynsä. Suurin syy oli siinä, että meidän tykistöllämme ei ollut ammuksia. Tykistömme pystyi ampumaan hyökkäystä edeltäneessä tykistövalmistelussa ainoastaan kymmenkunta kranaattia. Käsketty määrä oli 500-600 kranaattia, mutta kun niitä ei ollut, niin käskykään ei auttanut.

Nurmon eskadroona menetti tässä taistelussa kaatuneina 44 miestä. Heidän joukossaan kaatui mm. eskadroonan päällikkö Olavi Peltola. Haavoittuneita oli useita kymmeniä ja ainoastaan pari kolme miestä selviytyi taistelusta vammoitta. Toisin sanoen eskadroona menetti määrävahvuuksien mukaan koko taistelevan voimansa.

Talvisodan ankarassa pakkasyössä, maaliskuun 6. päivää vasten, vaelsi Kannaksen lumisilla teillä hiljainen kulkue. Sen tietä valaisivat vain viholliskoneiden pudottamat valoraketit ja kelmeä kuu. Hiljalleen etääntyvä taistelun ja sodan pauhu soitti heille ikäänkuin surumarssia. Siinä vaelsivat Nurmon eskadroonan rippeet, jotka kuljettivat isännättömiksi jääneitä ratsuja pois taistelualueen läheisyydestä.

Tämä marssi oli todella kuin surumarssia. Montakaan sanaa ei siinä vaihdettu. Ei ehkä olisi ollut mahdollisuuttakaan, sillä neljänkin ylimääräisen ratsun kuljettaminen vaatii jokaiselta mieheltä kaiken huolenpidon ja valppauden. Tämä vaellus oli mukana oleville kuin unikuva, josta ainoastaan yksi kohta jäi unohtumattomasti ja elävästi mieleen.

Sivuutimme marssin aikana tien varteen majoittuneita joukkoja. Erään yksikön luo taas saavuttaessa kerääntyivät miehet tien varteen seuraamaan, keitä on liikkeellä. Kohdalle saavuttuamme kuului joukosta ikäänkuin kuiskaamalla lausuttu sana: ”nurmolaiset”. Hiljaa ja sanattomina nämä tuntemattomat miehet paljastivat päänsä ohikulkiessamme. Nurmolaisten kohtalon päivästä oli viesti kiirinyt jo heille saakka. Tämä muisto oli jäänyt kauneimmaksi ja liikuttavimmaksi muistoksi sotien monien tapahtumien joukosta

Nämä Nurmon eskadroonan rippeet, huoltojoukot ja käsihevosten pitäjät majoittuivat Räisälän Alhotojan kylän taloihin, joissa hevosille olivat myös tyydyttävät majoitustilat. Nyt oli tilaisuus myös saunomiseen, mutta sekään ei saanut mielialaa kohennetuksi. Ei voinut tottua siihen että toistasataa miestä käsittäneestä eskadroonasta oli jäljellä enää kolmisenkymmentä miestä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Totuus tuntui uskomattomalta. He olivat olleet tuttuja kaikki, jo lapsuudesta lähtien. Sodan päivät olivat tehneet heistä kaikista veljiä, ja nyt heitä ei enää ollut.