Euroopan tilanteen kiristyessä Neuvostoliitto halusi neuvotella alue- ja turvallisuuskysymyksistä Suomen ja Neuvostoliiton välillä keväällä 1938. Suomen hallitus torjui yhteiset turvallisuusjärjestelyt sekä keväällä että syksyllä 1938.

Neuvostoliitto otti nämä asiat uudelleen esille keväällä 1939. Suomen hallituksen kanta oli kielteinen. Suomen poliittinen johto ei halunnut vaarantaa pohjoismaista yhteistyötä ryhtymällä turvallisuuspoliittisiin hankkeisiin Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliittoa pidettiin Stalinin rautaisella otteella hallitsemana diktatuurina. Liittyminen Moskova-johtoiseen järjestelmään katsottiin mahdottomaksi.

Suomen hallitus sai lokakuun alussa 1939 kutsun neuvotteluihin “konkreettisista kysymyksistä”. Suomen edustajiksi neuvotteluihin Moskovaan nimitettiin Suomen Tukholman lähettiläs Juho Kusti Paasikivi ja sosialidemokraattinen ministeri Väinö Tanner. Suomen hallitus valitsi alusta pitäen neuvotteluissa toisen linjan kuin Baltian maat. Neuvostoliitto vaati Suomelta Karjalan kannakselta sellaista maa-aluetta, että sen luovuttaminen olisi kohtalokkaasti leikannut kahtia suomalaisten pääpuolustuslinjan, josta myöhemmin käytettiin nimeä Mannerheim-linja.

Hangon luovuttaminen Neuvostoliitolle olisi puolestaan vaikeuttanut olennaisesti Suomen yhteyksiä länteen. Neuvostoliiton vetoaminen Leningradin turvallisuuteen ei ollut sotilaallisesti perusteltavissa, kun otetaan huomioon esitettyjen aluevaatimusten vähäinen merkitys Leningradin puolustamisen kannalta sekä suurvaltojen silloiset voimasuhteet ja niiden mahdollisuudet toimia Itämerellä, Suomenlahdella ja Suomessa.