Suomi oli ennen talvisotaa maatalousvaltainen maa, jossa hevonen oli sekä maa- että metsätaloudessa välttämätön apu. Vuonna 1939 oli maassamme 318 000 täysi-ikäistä ja 60 000 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevoset olivat rodultaan suomenhevosia ja ne olivat tottuneet hyvin maamme erikoisolosuhteisiin, kuten ankaraan talveen. Syksyllä 1939 todettiin sotakelpoisiksi yli 173 000 hevosta.
Hevosten merkitystä korostaa se, että maassamme oli esimerkiksi vuonna 1939 vain 53 000 autoa, kun niitä oli vuonna 2000 huomattavasti yli kaksi miljoonaa. Puolustusvoimien rauhanajan joukoilla oli syyskuussa 1939 4700 hevosta mutta vain 134 kuorma-autoa.
Syksyllä 1939 armeijamme valmiutta kohotettaessa otettiin puolustusvoimille siviiliyhteiskunnasta 60 000 hevosta. Sodan aikana otettiin vielä lisää 12 000 hevosta.
Hevosten suurta tarvetta kuvaa se, että esimerkiksi 15 000 miehen vahvuiseen divisioonaan kuului 3500 hevosta, mutta vain 100 moottoriajoneuvoa. Noin 3000 miehen vahvuiseen rykmenttiin kuului 500 hevosta, 850 miehen vahvuiseen pataljoonaan 100 hevosta, 190 miehen vahvuiseen komppaniaan 10 hevosta ja 780 miehen vahvuiseen kevyeen kenttätykistöpatteristoon peräti 430 hevosta. Jalkaväkipataljoonaan ja -komppaniaan ei kuulunut yhtään moottoriajoneuvoa ja rykmenttiin ainoastaan yksi henkilöauto ja kaksi moottoripyörää.
Hevoset olivat kaluston, ampumatarvikkeiden, muonan, kenttäkeittiöiden ja raskasaseyksiköissä aseiden kuljetusta varten. Suuri osa hevosista sitoutui rehun kuljetukseen. Kenttätykistössä hevoset vetivät tykkejä yhtä raskasta patteristoa lukuun ottamatta. Raskasta tykkiä vetämään tarvittiin kahdeksan hevosta. Hevoset pystyivät normaalisti vetämään noin 300 kg:n tavarakuorman. Talvisodan alussa käytettiin kärryjä, mutta lumipeitteen kasvaessa siirryttiin rekien käyttöön.
Varsinaista ratsuväkeä olivat Suomen armeijassa jalkaväkidivisioonien kevyiden osastojen eskadroonat sekä Ratsuväkiprikaatin joukkoyksiköt Uudenmaan Rakuunarykmentti ja Hämeen Ratsurykmentti. Kevyet osastot lakkautettiin jo jatkosodan alkupuolella, mutta ratsuväkirykmentit taistelivat kunniakkaasti jatkosodan loppuun asti. Varsinainen taistelu tapahtui ratsuväellä jalan.
Talvisodan aikana menehtyi 7200 hevosta, joista 4000 vihollistulessa. Huhtikuussa 1940 aloitettiin hevosten kotiuttaminen, sillä niitä tarvittiin kipeästi alkaviin kevään kylvötöihin.
Välirauhan aikana hevosten määrää joukkojen organisaatioissa vähennettiin ja vastaavasti moottoriajoneuvojen määrää lisättiin, vaikka mahdollisuudet tähän olivatkin rajalliset. Esimerkiksi divisioonan hevosten määrä pieneni 3500:sta 2000:een.
Kesäkuussa 1941 ennen jatkosotaa otettiin puolustusvoimille 35 000 hevosta armeijan omien 9500 hevosen lisäksi. Sodan aikana otettiin vielä lisää 15 000 hevosta. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli hyvin raskas ja noin 900 hevosta nääntyi rasituksen tai heikon ravitsemuksen johdosta. Yhteensä jatkosodassa menetettiin noin 15 000 hevosta. Sotasaaliina saatiin yli 12 000 hevosta, joista suuri osa oli huonokuntoisia.
Armeijan hevosten suuren lukumäärän, haavoittumisten ja sairauksien johdosta eläinlääkintähuolto oli sotien aikana kovan paineen alaisena. Eläinlääkintäyksiköt pyrittiin mitoittamaan mahdollisuuksien mukaan tarpeita vastaaviksi. Niinpä oli käytössä asianmukaisia sairastalleja sekä hevossairaaloita. Armeijan tarpeet johtivat puolestaan siihen, että kotirintaman eläinlääkintä jouduttiin hoitamaan vähäisellä henkilöstöllä.
Hevosten merkitys oli sekä talvi- että jatkosodassa armeijamme liikkuvuudelle täysin ratkaiseva. Millään sen ajan moottoriajoneuvolla ei olisi voitu korvata hevosta maastossa, sillä juuri maastoliikkuvuudessa hevonen oli ylivoimainen. Sen sijaan pitkiin tiekuljetuksiin hevonen oli liian hidas ja kuorma oli pieni.
Suomalainen sotilas tunsi suoranaista aseveljeyttä mukanaan olleita hevosia kohtaan. Hevosia pidettiin tavallaan sodan sijaiskärsijöinä. Niistä pidettiin mahdollisimman hyvää huolta. Suomenhevonen osoittautui hyvin luotettavaksi ja kestäväksi myös sodan ajan olosuhteissa. Suomenhevonen ja samalla sotahevonen saikin 1990-luvun lopulla oman muistomerkkinsä kiitollisuuden osoituksena sodissamme tehdyistä suurista palveluksista.