Talvisota

Sotiemme aikana tärkeimmät huoltolajit olivat taisteluväline- , talous-, lääkintä-, eläinlääkintä-, kuljetusväline- ja kaatuneiden huolto, kenttäposti ja kuljetukset.

Talvisodassa taisteluvälinehuollon erityispiirteitä olivat joukoille jaettavien aseiden riittämättömyys ja useimpien raskaiden aseiden vakava ampumatarvikepula. Esimerkiksi konepistooleja, pikakiväärejä ja kenttätykkejä oli liian vähän. Panssarintorjuntatykit puuttuivat monilta joukoilta kokonaan. Taisteluvälinehuollon toimenpitein hankittiin tilapäisvälineitä, kuten panssarintorjuntaan tarkoitettuja polttopulloja, ”Molotovin cocktaileja”. Panssarintorjunnan heikkouden ohella pahinta oli kenttätykistön ja kranaatinheittimistön ampumatarvikepula. Ampumatarvikekenttävarastoista jouduttiin monesti ilmoittamaan täydennystä epätoivoisesti pyytäville joukoille, että jäljellä ei ollut enää yhtään kranaattia. Kranaattien puute oli Suomen armeijalle kohtalokasta.

Lääkintähuolto joutui talvisodassa toimimaan hyvin vaikeissa olosuhteissa. Lääkintähuoltoon oli kuitenkin valmistauduttu huolellisesti jo rauhan aikana. Sotasairaaloita perustettiin 43 pääasiassa rauhan aikana toimineisiin sairaaloihin. Kouluihin ja vastaavantyyppisiin rintaman selustassa olleisiin rakennuksiin perustettiin 26 kenttäsairaalaa. Haavoittuneiden ja sairaiden kuljetusta varten muodostettiin 10 sairaankuljetuskomppaniaa, joiden kalustona oli siviililiikenteestä otettuja linja-autoja. Samoin siviiliyhteiskunnasta saatiin sairaaloihin tarvittavat lääkärit ja sairaanhoitajat. Tehtäviinsä koulutetuilla lääkintälotilla oli tärkeä osa lääkintähuollossa.

Talvisodassa muodostui ongelmaksi haavoittuneiden evakuointi riittävän nopeasti asianmukaiseen hoitoon kovassa pakkasessa ja usein vaikeiden tieyhteyksien päästä. Vakavasti haavoittuneet vietiin ensin kantaen tai ahkiolla komppanioiden perustamiin haavoittuneiden suojapaikkoihin, jossa lääkintäaliupseerit ja -miehet antoivat ensiavun. Haavoittuneet vietiin siitä edelleen yleensä hevosajoneuvoilla pataljoonien joukkosidontapaikoille. Ne toimivat teltoissa tai korsuissa. Niissä oli lääkäri, joka hoiti haavoittuneet kuljetuskuntoon edelleen kuljetettavaksi divisioonien pääsidontapaikoille autoilla tai hevosajoneuvoilla. Pääsidontapaikoilta haavoittuneet kuljetettiin kenttäsairaaloihin ja sieltä edelleen junilla kotialueella olleisiin sotasairaaloihin. Kuljetukset kestivät usein kauan kaikista ponnistuksista huolimatta ja monet haavoittuneet suomalaiset sotilaat menehtyivät matkalla.

Taloushuoltoon kuuluneessa muonituksessa oli talvisodassa vain vähäisiä paikallisia ongelmia, sillä lyhyen sodan aikana ei ollut puutetta elintarvikkeista. Sen sijaan sotilasvaatetusta ja -jalkineita ei saatu koko sodan aikana riittävästi joukoille. Sotilastelttoja oli vain puolet tarpeesta ja niitä korvattiin vaikeasti kuljetettavilla pahviteltoilla. Vaikka telttoja oli liian vähän, suomalainen kamiinalla varustettu 20-miehen sotilasteltta osoittautui hyvin tärkeäksi tekijäksi joukkojen taistelukyvyn ylläpitämisen kannalta.

Talvisodan ajan kuljetukset tapahtuivat pääasiassa hevosilla. Hevonen saattoi vetää 300-400 kg:n kuorman 30-35 km vuorokaudessa. Hevosten pienestä kuljetuskyvystä johtuen niitä tarvittiin hyvin suuria määriä. Jo talvisodan alussa oli armeijan omien noin 4000 hevosen lisäksi otettu siviiliyhteiskunnasta noin 60 000 hevosta. Tämä ei rasittanut yhteiskuntaa kovin paljon, koska hevosia oli yli 300 000. Hevosia oli lähes kaikilla joukoilla. Sen lisäksi perustettiin kuljetuksia varten 34 kuormastokomppaniaa, joista jokaisessa oli 102 vetohevosta.

Suomessa oli vuonna 1939 noin 53 000 autoa.. Näistä 20 000 oli kuorma-autoja. Suurin osa kuorma-autoista otettiin ennen talvisotaa puolustusvoimien käyttöön. Niistä perustettiin muun muassa 42 autokomppaniaa, joissa jokaisessa oli 36 kuorma-autoa. Kuljetuskyky oli kuitenkin vaatimaton, sillä sen ajan kuorma-autot olivat pieniä ja pystyivät kuljettamaan keskimäärin vain 1,5 tonnin kuorman. Rivistöajossa ajonopeus oli vain 15-30 kilometriä tunnissa. Talvisodassa kuorma-autoja käytettiin eniten Karjalan kannaksella. Sen sijaan Laatokan pohjoispuolella jouduttiin turvautumaan pitkissäkin kuljetuksissa pääasiassa hevosajoneuvoihin.

Jatkosota

Välirauhan aikana pyrittiin hankkimaan mahdollisuuksien mukaan myös huollon vaatimaa materiaalia. Ongelmana oli raaka-aineiden puute esimerkiksi vaatetuksen hankinnoissa. Sen sijaan ampumatarviketilanne oli parantunut olennaisesti. Aseita puuttui vielä merkittäviä määriä. Varsinkin konepistooleja oli liian vähän. Lääkintävarustus oli lähes määrävahvuinen. Yhteensä 23 500 moottoriajoneuvoa otettiin puolustusvoimien käyttöön. Suurin ongelma oli bensiinin, diesel-öljyn ja voiteluaineiden puute. Suomi oli täysin Saksasta tulleiden toimitusten varassa, sillä käytössä olleet varastot olisivat ilman täydennyksiä riittäneet vain muutamaksi kuukaudeksi.

Vaikka puolustusvoimiemme varustuksessa oli välirauhan päättyessä paljon puutteita, mahdollisti varustetilanteen parantuminen sen, että Suomi pystyi kesällä 1941 perustamaan puolimiljoonaisen iskukykyisen armeijan talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseksi.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa heinäkuusta joulukuuhun 1941 huoltoetäisyydet kasvoivat erittäin pitkiksi. Kuljetukset olivat monin paikoin hankalia. Kelirikko oli Itä-Karjalassa hyvin vaikea ja tieverkosto harvaa. Hyökkäyksen edistyessä jouduttiin kuljetuksissa käyttämään rautatie-, auto- ja tavallisten hevosajoneuvokuljetusten lisäksi purilaita, kantohevosia ja kantajaosastoja. Autoja jouduttiin usein vetämään pahimpien paikkojen ohi traktoreilla. Mahdollisuuksien mukaan käytettiin vesikuljetuksia.

Asemasodan aikana pyrittiin kuljetuksista mahdollisimman suuri osa hoitamaan rautateillä. Tätä varten rakennettiin myös kapearaiteisia kenttärautateitä. Teitä rakennettiin satoja kilometrejä. Vaikeiden suoalueiden poikki rakennettiin kapulateitä. Näistä ponnistuksista huolimatta kuljetukset olivat erityisesti keväiden kelirikkoaikoina monin paikoin suurissa vaikeuksissa. Kuljetustarve oli hyvin suuri, sillä kenttäarmeija kulutti erilaista materiaalia ja elintarvikkeita useita tuhansia tonneja päivässä. Polttoainepulan johdosta varustettiin suurin osa autoista puukaasuttimilla eli ”häkäpöntöillä”, jotka käyttivät puuhiiltä tai puupilkettä. Moottorin teho ei kuitenkaan ollut lähelläkään normaalia moottorin tehoa. Lopulta 17 500:ssa puolustusvoimien autossa oli puukaasutin ja näillä hoidettiin 60% kaikista kuljetuksista.

Asemasodan rintamalinjojen vakiinnuttua kenttäsairaaloita perustettiin ehjänä säilyneisiin rakennuksiin ja parakkialueille. Lievästi sairastuneita ja haavoittuneita varten perustettiin sairastupia ja varuskuntasairaaloita. Sairasjunia oli samanaikaisesti käytössä enimmillään kymmenen. Lääkintähuoltoon osallistuivat lääkäreiden, sairaanhoitajien ja lääkintälottien lisäksi Suomen Punaisen Ristin apusisaret. Suuri huomio kiinnitettiin joukkojen kenttähygieniaan. Monet tarttuvat taudit, kuten punatauti, saattoivat levitä nopeasti joukkojen keskuudessa, jollei hygieniasta pidetty huolta.

Kenttäposti saavutti asemasodan aikana hyvin suuret mittasuhteet. Erityisesti joulun aikana kenttäpostikonttorit olivat suuren paineen alaisena. Esimerkkinä tästä on Äänislinnassa Itä-Karjalassa toimineen keskuskenttäpostikonttorin toiminta 23.12.1942. Se käsitteli yhden päivän aikana 311 600 kirjettä ja 46 760 pakettia. Saman vuoden joulukuussa se vastaanotti ja jakoi edelleen joukoille yhteensä 210 junavaunukuormaa postia.

Vetäytymisvaiheessa kesällä 1944 ei ehditty siirtää taakse kaikkea huollon materiaalia. Sekä ampumatarvikkeita että elintarvikkeita jäi viholliselle. Tämä johtui osittain siitä, että junat tarvittiin pääasiassa joukkojen siirtämiseen Aunuksen ja Maaselän suunnista Karjalan kannakselle. Materiaalitappioilla ei ollut kuitenkaan olennaista merkitystä. Hevostappiot olivat suuria huolimatta eläinlääkintähuollon suurista ponnistuksista. Kotialueelta jouduttiin lähettämään rintamajoukoille täydennykseksi 9000 hevosta

Kaatuneiden huollon kannalta oli vetäytymisvaiheessa poikkeuksellista se, että lukuisia suomalaisia kaatuneita jäi taistelukentälle. Suomalaiset sotilaat olivat oman henkensä uhallakin pyrkineet aina saamaan kaatuneet aseveljensä taistelukentältä haudattavaksi kotikuntansa sankarihautaan. Tämä osoittautui vetäytymisvaiheessa usein mahdottomaksi. Sankarivainajia ei ole kuitenkaan unohdettu. Heidän etsimisensä taistelumaastosta ja löydettyjen kaatuneiden sankarihautajaiset ovat jatkuneet 2000-luvulle asti.

Lapin sota

Lapin sodassa huollon kuljetusetäisyydet venyivät hyvin pitkiksi. Tiet oli lisäksi tuhottu tai ne olivat sateiden kulkukelvottomaksi pehmentämiä. Sillat oli räjäytetty tai poltettu. Suuri osa joukoista sitoutui tietöihin. Lähes 30 autokomppaniaa keskitettiin Lapin huoltokuljetuksiin. Myös panssarivaunuja, muita tela-ajoneuvoja ja moottoripyöriä jouduttiin käyttämään huollon kuljetuksiin. Kenttäsairaaloita oli vaikea perustaa, sillä käytettävissä ei ollut ehjiä rakennuksia. Pitkien etäisyyksien johdosta haavoittuneita evakuoitiin myös lentokoneilla. Kaikista ponnisteluista huolimatta joukot joutuivat ajoittain toimimaan ilman riittävää huoltoa. Huoltojoukot joutuivat Lapin sodassa usein poikkeuksellisiin järjestelyihin, mutta selvisivät silti kunnialla vaikeasta tehtävästään.