Talvisota

Suomen ilmavoimat perustettiin itsenäisenä puolustushaarana jo vuonna 1918 toisena koko Euroopassa. Monissa maissa lentojoukot olivat vielä vuosikymmeniä osa armeijaa tai laivastoa. Suomessa kiisteltiin pitkään siitä, olisiko hankittava vesi- vai maakoneita. Suomen järvet tarjosivat sekä kesä- että talvikautena eriomaisia ja ilmaisia lentokenttiä.

Suomen ilmavoimat hankkivat eri maista hyvin monentyyppisiä lentokoneita yleensä pieniä määriä ja näin ollen tyyppikirjavuus oli maassamme suuri. Ainoa suuri hankinta oli 120 I.V.L. A 22- kellukekoneen rakentaminen lisenssillä 1920-luvulla Ilmailuvoimien Lentokonetehtaalla.
Vasta 1930-luvun loppupuolella todettiin lopullisesti, että vesikoneet olivat maakoneisiin verrattuna suoritusarvoiltaan avuttomia. Edelleenkään ei ollut kuitenkaan täysin seestynyt se, tarvitaanko ennen kaikkea pommituskoneita vai torjuntahävittäjiä. Ennen talvisotaa ehdittiin hankkia Iso-Britanniasta ajanmukaisia kaksimoottorisia Bristol Blenheim-pommituskoneita ja Hollannista tyydyttävän ajanmukaisia Fokker D XXI-hävittäjiä sekä Fokker C X- tiedustelu- ja yhteistoimintakoneita, joita voitiin käyttää myös pommitustehtäviin. Kaikkia näitä lentokonetyyppejä valmistettiin myös lisenssillä Suomessa.

Talvisodan alkaessa Suomen ilmavoimilla 82 ajanmukaista tai lähes ajanmukaista lentokonetta Lisäksi Ilmavoimilla oli 37 täysin vanhentunutta sotakonetta. Kuudella laivueella oli ajanmukaisia tai tyydyttävän ajanmukaisia lentokoneita seuraavasti:

• 36 Fokker D XXI- hävittäjää
• 17 Bristol Blenheim- pommituskonetta ja
• 29 Fokker C X-tiedustelu- ja yhteistoimintakonetta

Kolmella laivueella oli täysin vanhentunut lentokalusto ja kahdelta laivueelta puuttuivat lentokoneet kokonaan.

Neuvostoliiton ilmavoimilla oli Suomea vastassa sodan alussa noin 1000 lentokonetta, joista 600 hävittäjäkoneita, 300 pommituskoneita ja 100 tiedustelu- tai muita lentokoneita.

Neuvostoliiton ylivoima oli siis noin kymmenkertainen. Lisäksi suurin osa Neuvostoliiton lentokalustosta oli vähintään suomalaisten veroista. Esimerkiksi neuvostoliittolaiset hävittäjät osoittautuivat suomalaisia Fokker-hävittäjiä nopeammiksi ja ketterämmiksi.

Neuvostoliitto aloitti ilmasotatoimet Suomea vastaan heti päivän valjettua 30.11.1939. Päivän kuluessa 16 Suomen paikkakuntaa joutui pommitusten kohteeksi. Pommitukset suoritettiin pienin ja hajanaisin voimin ja niiden aiheuttamat tappiot olivat vähäisiä. Poikkeuksena oli Helsinki, jonne yllättäen mereltä tehty yhdeksän koneen hyökkäys surmasi 91 siviilihenkilöä Lisäksi 36 henkilöä haavoittui vaikeasti ja noin 200 lievästi. Pommitukset jatkuivat sodan loppuun asti kymmeniä paikkakuntia vastaan. Eräänä tavoitteena oli murtaa pommituksilla kansan puolustustahto, mutta vaikutus oli päinvastainen. Suomen väestönsuojeluorganisaatio joutui kovalle koetukselle. Rintamalla Neuvostoliiton ilmavoimat tekivät pommi- ja konekiväärihyökkäyksiä. Aluksi ne aiheuttivat vain vähän tappioita, mutta niiden teho kasvoi sodan jatkuessa.

Ensimmäiset ilmataistelut käytiin 1.12. pääasiassa Viipurin-Lappeenrannan alueella. Suomalaiset hävittäjät ampuivat alas yhteensä 14 venäläistä lentokonetta. Omat tappiot olivat neljä konetta, joista yksi vihollisen hävittäjien ja yksi ilmatorjunnan alas ampumana. Seuraavana päivänä alkoi huono sää, joka esti hävittäjien toiminnan lähes kolmeksi viikoksi. Suomalaiset tiedustelu- ja pommituskoneet lensivät kuitenkin sotalentoja, vaikka monet lennot keskeytyivät ja useita koneita tuhoutui huonon sään johdosta. Neuvostoliiton ilmavoimat jatkoivat Suomen paikkakuntien pommituksia.

Suomen ilmavoimien historian merkkitapaus oli 6.1.1940. Luutnantti Jorma Sarvanto teki silloin epävirallisen maailmanennätyksen ampumalla Fokker-hävittäjällään seitsenkoneisesta vihollisosastosta alas kuusi pommituskonetta neljässä minuutissa. Uroteko sai osakseen suurta huomiota kaikkialla maailmassa.

Tammikuun alkupuolella saapui Kemiin ruotsalainen vapaaehtoinen lento-osasto, jossa oli 12 Gladiator- hävittäjää ja 4 vanhentunutta Hawker Hart- tiedustelu- ja pommituskonetta. Ensimmäisellä sotalennolla Sallan alueelle osasto menetti kolme lentokonetta, mutta jatkoi tämän jälkeen menestyksellistä lentotoimintaa Pohjois-Suomessa sodan loppuun asti.

Tammikuusta lähtien Suomeen alkoi saapua ulkomailta ostettua ja myös lahjoituksena saatua lentokalustoa. Maahamme ehdittiin saada talvisodan loppuun mennessä yhteensä 138 lentokonetta, joista suurin osa ehti mukaan taistelutoimintaan. Tärkeimmät lentokonehankinnat olivat 22 Bristol Blenheim-pommituskonetta Iso-Britanniasta, 30 Morane Saulnier-hävittäjää Ranskasta, 30 Gloster Gladiator-hävittäjää Iso-Britanniasta osittain Etelä-Afrikan lahjoittamina ja 32 Fiat-hävittäjää Italiasta. Viimeksi mainitut oli tilattu jo ennen talvisotaa, mutta ne saapuivat Suomeen vasta sodan lopulla Saksan estäessä niiden kuljetuksen alueensa läpi Neuvostoliiton kanssa tekemänsä hyökkäämättömyyssopimuksen perusteella.

Uusien koneiden saavuttua voitiin varustaa lisää kaksi lentolaivuetta, täydentää laivueita ja vaihtaa eräiden laivueiden kalusto uudempaan. Käytettävissä olleiden koneiden määrä ei kuitenkaan kasvanut merkittävästi, mikä johtui taistelutappioista, lento-onnettomuuksista ja erilaisista vaurioista. Käyttökunnossa olleiden koneiden määrä ei noussut milloinkaan yli 130:n. Näistäkin oli osa huollossa laivueissa, joten niitä ei voinut käyttää taistelulentoihin.

Neuvostoliiton ilmavoimien vahvuus kasvoi jatkuvasti. Talvisodan lopussa Suomea vastassa oli jo yli 3800 lentokonetta. Näistä oli hävittäjäkoneita yli 1500, pommituskoneita 1700 ja tiedustelukoneita 600.

Suomen ilmavoimille oli 29.2.1940 sotiemme tuhoisin päivä. Ruokolahden jääkentältä lentoon lähdössä olleet 15 suomalaista hävittäjää joutuivat 24 venäläisen hävittäjän yllättämäksi. Hyvin epäedullisessa tilanteessa alkaneessa taistelussa tuhoutui yksi Fokker- ja viisi Gladiator-hävittäjää. Neljä lentäjää sai surmansa. Heistä yksi oli tanskalainen vapaaehtoinen. Todennäköisesti vain kaksi viholliskonetta ammuttiin alas tai tuhoutui yhteentörmäyksessä suomalaisen koneen kanssa.

Sodan viimeisinä viikkoina oli ilmasota erittäin kiivasta erityisesti Karjalan kannaksella. Myös Neuvostoliiton pommitukset maamme kotiseudulle saavuttivat laajat mittasuhteet. Erityisesti Kouvola kärsi suuria vaurioita. Sitä pommitettiin 39 kertaa yhteensä 850 lentokoneella. Rintamille menevät kuljetukset alkoivat ruuhkautua vaurioituneille ratapihoille.

Sodan lopulla Suomen ilmavoimien toiminta keskitettiin voimakkaasti Karjalan kannakselle ja Viipurinlahdelle. Tämä merkitsi torjunta-, pommitus- ja tiedustelulentoja, joiden yhteydessä jouduttiin jatkuvasti taisteluun ylivoimaisia vihollisen lento-osastoja vastaan. Sodan viimeisen viikon aikana suomalaiset hävittäjät osallistuivat menestyksellisesti myös rynnäköintiin konekivääreillä Viipurinlahdella jääalueilla eteneviä joukkoja vastaan.

Suomen ilmavoimat selvisivät talvisodasta kunnialla huolimatta lentokaluston riittämättömyydesta ja osittaisesta heikommuudesta neuvostoliittolaiseen kalustoon verrattuna. Lentäjien koulutustaso osoittautui korkealuokkaiseksi. Esimerkiksi hävittäjälentäjistä menestyksekkäin, luutnantti Jorma Sarvanto, ampui alas 13 viholliskonetta ja kahdeksan muuta lentäjää vähintään viisi konetta. Suomalaiset lentäjät ampuivat alas yhteensä 203 viholliskonetta, Neuvostoliiton eri syistä kärsimät lentokonetappiot olivat yhteensä noin 1000 lentokonetta, joista suomalaisten lentokoneiden tai ilmatorjunnan alas ampumia oli noin puolet.

Suomalaisten lentokonetappiot olivat 61 konetta, joista 34 tuhoutui ilmataisteluissa ja neljä ilmatorjuntatykistön alas ampumina. Yhteensä 54 lentokoneiden miehistöön kuulunutta sai surmansa.

Jatkosota
Välirauhan aikana saatiin käyttöön lentokalustoa, joka oli hankittu talvisodan aikana, mutta ei ehtinyt maahamme ajoissa ehtiäkseen mukaan sotatoimiin. Tärkeimmäksi osoittautuivat Yhdysvalloista hankitut 44 Brewster-hävittäjää. Iso-Britanniasta saatiin 10 ajanmukaista Hawker Hurricane-hävittäjää. Kotimaassa ehti valmistua ennen jatkosodan alkua 47 jo vanhentunutta Fokker D XXI-hävittäjää. Myös Bristol Blenheim-pommituskoneita alkoi valmistua lentokonetehtaalta. Suomen ja Saksan suhteiden lämmettyä saksalaiset alkoivat toimittaa Suomeen Ranskasta ja Norjasta saamiaan sotasaaliskoneita. Näitä olivat amerikkalaiset Curtiss Hawk- ja ranskalaiset Morane Saulnier-hävittäjät.

Jatkosodan alkaessa Suomen ilmavoimien lentokalusto oli huomattavasti parempi kuin talvisodan alussa. Ilmavoimilla oli lentoyksiköissä toimintakuntoisina yhteensä 218 lentokonetta. Näistä oli hävittäjiä 164, pommituskoneita 24 ja tiedustelukoneita 30. Kalusto oli hyvin kirjavaa, sillä sotakoneita oli 17 eri tyyppiä. Tärkeimpiä konetyyppejä oli seuraavasti:

• 40 Brewster-hävittäjää
• 25 Fiat G 50-hävittäjää
• 29 Morane Saulnier-hävittäjää
• 48 Fokker D XXI-hävittäjää
• 6 Curtiss Hawk-hävittäjää
• 4 Hawker Hurricane-hävittäjää ja
• 24 Bristol Blenheim-pommituskonetta

Neuvostoliiton ilmavoimilla oli Suomea vastassa aluksi noin 400-500 lentokonetta. Määrä väheni nopeasti noin puoleen. Lentokalusto oli ensimmäisinä sotakuukausina pääasiassa samantyyppistä kuin talvisodassa, mutta vuoden 1941 lopulla alkoi käyttöön tulla entistä huomattavasti tehokkaampia konetyyppejä. Lentokalustoon alkoi vuodesta 1942 lähtien sisältyä yhä enemmän myös amerikkalaisia ja englantilaisia koneita, joita nämä maat toimittivat avustaakseen Neuvostoliittoa.

Ilmasotatoimet alkoivat laajamittaisena 25.6.1941. Neuvostoliiton ilmavoimat hyökkäsivät suurin voimin useisiin kohteisiin Suomen alueella. Suomalaiset Brewster- ja Fiat-hävittäjät ampuivat alas 23 hyökkääjän lentokonetta ilman omia tappioita. Näiden hyökkäysten jälkeen Suomi katsoi olevansa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Alkoi jatkosota. Seuraavien kahden viikon aikana Suomalaiset hävittäjät ampuivat torjuntalennoilla alas 68 viholliskonetta menettäen vain yhden Fokker-hävittäjän.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa hävittäjät suojasivat hyökkääviä joukkoja, tiedustelukoneet antoivat arvokkaita tietoja ratkaisujen perustaksi ja pommituskoneet tuhosivat vihollisen ryhmityksiä ja kuljetuksia. Suomalaisten hyvin menestykselliset ilmataistelut johtivat siihen, että suomalaiset pystyivät usein saavuttamaan ilmaherruuden. Hyökkäysvaiheen menestyksekkäin hävittäjälentäjä oli lentomestari Oiva Tuominen, joka nimitettiin ensimmäisenä lentäjänä Mannerheim-ristin ritariksi elokuussa 1941. Hän oli ehtinyt saavuttaa jo 18 ilmavoittoa, niistä suurimman osan Fiat-hävittäjällä.

Vaikka Suomen ilmavoimien toiminta oli ollut hyökkäysvaiheessa hyvin menestyksellistä, olivat tappiot, vauriot ja kaluston kuluminen vaikeissa olosuhteissa vähentäneet merkittävästi käyttökunnossa olleiden lentokoneiden määrää. Tästä syystä hankittiin Saksasta lisää Morane- ja Curtiss-hävittäjiä sekä erilaisia neuvostoliittolaisia sotasaaliskoneita. Saksa lahjoitti lisäksi Suomelle vuonna 1942 15 tyydyttävän ajanmukaista Dornier 17- pommituskonetta. Valtion lentokonetehdas valmisti lisää Blenheim-pommituskoneita.

Huolimatta lentokonehankinnoista oli vuoteen 1943 mennessä käynyt yhä ilmeisemmäksi, että suomalaisten lentokalusto oli vanhentunutta verrattuna Neuvostoliiton jatkuvasti kehittyvään kalustoon. Vain suomalaisten lentäjien lentotaito oli mahdollistanut sen, että lähes kaikki ilmataistelut olivat suomalaisille hyvin voitollisia. Kalustotilanteen olennaiseksi parantamiseksi saatiin vuonna 1943 hankittua Saksasta 30 täysin ajanmukaista Messerschmitt 109- hävittäjää ja 24 Junkers 88- pommituskonetta. Uusilla hävittäjillä käytiin lukuisia menestyksellisiä ilmataisteluja sekä vuonna 1943 että keväällä 1944 Suomenlahden itäosassa ja Kotkan alueella. Keväällä 1944 saatiin lisää Messerschmitt-kalustoa niin, että sillä voitiin varustaa myös toinen hävittäjälaivue. Muilla neljällä oli vanhentunut kalusto.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa Karjalan kannaksella 9.6.1944 Suomen ilmavoimilla oli lentoyksiköissä yhteensä 243 lentokonetta. Näistä oli hävittäjiä 150, pommituskoneita 93 ja tiedustelukoneita 10. Erilaisia konetyyppejä oli 20. Täysin ajanmukaisia koneita oli vain 55. Ne olivat 38 Messerschmitt-hävittäjää, 13 Junkers-pommituskonetta ja 4 Pe-2-sotasaalispommituskonetta.

Neuvostoliiton ilmavoimilla oli Karjalan kannaksella hyökkäyksen välittömänä tukena noin 750 lentokonetta, minkä lisäksi käytössä oli ajoittain myös muualta keskitettyjä lentoyksiköitä. Lentokalusto oli korkeatasoista. Hävittäjien pääosa oli Jak-9-, La-5- ja Airacobra-koneita. Viimeksi mainittu oli Yhdysvaltojen aseavun mukana saatua kalustoa. Kaikki nämä hävittäjätyypit olivat tasavertaisia Messerschmitt-hävittäjään verrattuna. Erityisen vihatuksi tuli suomalaisten maavoimien sotilaiden keskuudessa vahvasti panssaroitu Il-2-maataistelukone, joka rynnäköi joukkojamme ja jopa yksittäisiä miehiä vastaan kaikkialla rintaman läheisyydessä ja selustassa. Myös Neuvostoliiton lentäjien koulutustaso oli parantunut merkittävästi edellisiin vuosiin verrattuna.

Suurhyökkäys alkoi massiivisella lentohyökkäyksellä Valkeasaaressa olleita suomalaisten asemia vastaan. Siihen osallistui 322 lentokonetta. Nyt alkoivat Karjalan kannaksen voimakkaat lentohyökkäykset ja rajut ilmataistelut, jotka kestivät noin kuukauden. Suomen ilmavoimien toiminta suunnattiin pääasiassa Karjalan kannakselle. Suomalaiset pommituskoneet hyökkäsivät keskitetysti yleensä 30 -35 koneen voimin hyökkääjän rivistöjä ja ryhmityksiä vastaan. Omat hävittäjät sekä saattoivat pommituskoneita että suorittivat rohkeita torjuntalentoja vihollisen pommitus- ja maataistelukoneita vastaan. Lennot vaativat suurta taitoa, sillä vastassa oli usein monikymmenkertainen ylivoima ja taivas oli lähes jatkuvasti täynnä viholliskoneita.

Taisteluiden aikana suomalaiset saivat hankittua Saksasta lisää Messerschmitt-hävittäjiä. Niitä oli Suomen ilmavoimilla käytössä eri vaiheissa kaiken kaikkiaan 159 kappaletta. Saksa tuki Suomea myös lähettämällä Immolaan lento-osasto Kuhlmeyn, jossa oli aluksi noin 70 hävittäjä-, rynnäkkö- ja syöksypommituskonetta. Osasto toimi hyvin tehokkaasti ja uhrautuvasti Tali-Ihantalan ja Vuosalmen suurtaisteluissa. Suomalaisten ja saksalaisten lentotoiminta vaikutti merkittävästi torjuntavoittoihin. Viholliselle tuotettujen suurten tappioiden lisäksi omien lentokoneiden näyttävät suoritukset kohottivat maassa taistelevien sotilaiden taistelumoraalia.

Saman tyyppinen kiivas ilmasodan vaihe käytiin pari viikkoa myöhemmin Laatokan pohjoispuolella vihollisen aloittaessa siellä laajamittaisen hyökkäyksen. Ilmatoiminta alkoi tämän jälkeen laantua kaikilla rintamansuunnilla vihollisen hyökkäysten tultua torjutuksi.

Suomen ilmavoimat osallistuivat vielä Lapin sotaan. Ominaista lentotoiminnalle olivat usein huonot lentosäät, heikkokuntoiset lentokentät ja pitkät etäisyydet. Esimerkiksi Messerschmitt-kalustoa ei voitu käyttää Lapissa. Saksalaisten lentokoneiden kanssa käytiin vain muutama ilmataistelu.

Jatkosodan aikana suomalaiset hävittäjät ampuivat alas lähes 1600 viholliskonetta. Suomalaiset lentokoneet pudottivat noin 4000 tonnia pommeja. Suomalaiset eivät koskaan, päinvastoin kuin neuvostoliittolaiset jatkuvasti, pommittaneet siviilikohteita, vaan toimivat tarkkaan harkittuja sotilaskohteita vastaan. Tiedustelua ja kartoitusta varten valokuvattiin laajoja alueita. Omat tappiot olivat 389 lentokonetta. Näistä tuhoutui ilmataistelussa 86 konetta ja vihollisen ilmatorjunnan alas ampumina 66 konetta. Muut tuhoutuivat erilaisissa onnettomuuksissa.

Ilmavoimien henkilöstöstä 19 nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi. Tunnetuimpia ovat hävittäjälentäjät. Heistä lentomestari Ilmari Juutilainen saavutti 94, kapteeni Hans Wind 75 ja majuri Eino Luukkanen 56 ilmavoittoa. Pudotusluvut ovat kansainvälisesti hyvin korkeita. Ilmari Juutilaisen ilmavoittojen määrän ylittävät vain parhaat saksalaiset hävittäjä-ässät.

Suomalaisten lentäjien taitoa kuvaa se, että esimerkiksi Messerschmitt-lentäjät ampuivat alas 663 viholliskonetta omien tappioiden ollessa ilmataisteluissa 21 konetta. Brewster-hävittäjillä ammuttiin alas 447 viholliskonetta ja menetettiin ilmataistelussa alas ammuttuina vain 19 omaa konetta. Nämä ovat poikkeuksellisia suorituksia koko maailmassa.