Talvisota

Talvisodan alkaessa suomalaisilla viestijoukoilla oli suuria kalustopuutteita. Vielä viime hetkellä ennen sotaa yritettiin hankkia lisää viestivälineitä, mistä vain niitä oli saatavissa. Välineitä saatiin enää hyvin pieniä määriä ja hankinnat lisäsivät kalustokirjavuutta. Erityisesti kenttäradioita oli liian vähän. Niitä oli vain 239, mikä oli alle 30 % vähimmäistarpeesta. Lisäksi pääosa radioista oli vanhentuneita ja käytössä epävarmoja.

Useimmat radiotyypit toimivat vain sähkötyksellä. Puheradioita oli vain 50. Maastoon rakennettavaa kenttäkaapelia oli 80-90 % tarpeesta, mutta tarvittavista kenttäpuhelimista puuttui puolet. Vanhaa lennätinkalustoa oli riittävästi, mikä mahdollisti ylempien johtoportaiden viestiyhteyksien ylläpidon. Jonkin verran käytettiin myös optisia viestivälineitä, kuten vilkkuja. Viestikoirien käytöstä luovuttiin pian.

Talvisodan aikana käytettiin radioyhteyksiä verrattain vähän niiden häiriöalttiuden ja kaluston puutteen johdosta. Sen sijaan pyrittiin rakentamaan ja ylläpitämään kenttäpuhelinyhteyksiä. Kaapelit katkeilivat kuitenkin monin paikoin vihollisen tykistön tulessa. Vikapartiot joutuivat korjaamaan vauriot usein vihollisen tulen alla. Yhteyksien varmistamiseksi tehtiin kaapeliverkostoja esimerkiksi vetämällä rauta- tai kuparilankoja suoraan hangen päälle. Viestiyhteyksien puutteellisuutta korvattiin taistelulähettien käytöllä. Tämä oli kuitenkin usein liian hidasta ja epävarmaa, sillä monen taistelulähetin matka keskeytyi vihollisen tulessa.

Jatkosota

Välirauhan aikana viestijoukkojen määrä kaksinkertaistettiin talvisodan kokemusten perusteella. Samalla aloitettiin mittavat viestimateriaalin hankinnat. Kalusto oli hyvin kirjavaa. Esimerkiksi kenttäpuhelimia oli 37 eri mallia. Kenttäradioista puuttui edelleen puolet ja puhelimista neljäsosa. Jo ennen jatkosodan alkua saatiin toimintavalmiiksi Mikkeliin päämajan viestikeskus Lokki, jolla oli suuri merkitys tärkeimpien yhteyksien ylläpidossa.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen viestiyhteyksien järjestelyä vaikeutti erityisesti liikuntasotaan soveltuvan viestikaluston puute. Tällaista kalustoa olivat liikkuvat viestiasemat, radioautot, kenttäkaukokaapeli ja radiopuhelimet. Hyökkäyksessä nopea eteneminen ja pitkiksi kasvaneet etäisyydet vaikeuttivat yhteyksien ylläpitoa.

Asemasodan aikana hankittiin lisää kalustoa. Kotimaassa valmistettiin esimerkiksi radioita. Ensimmäisten ULA-radioiden tuotanto aloitettiin. Kaukopartiot varustettiin suurta mainetta saaneilla kotimaisilla Kyynel-sähkötysradioilla. Puhelinverkkoa täydennettiin kaluston sallimissa rajoissa. Viestiliikenteen salaamiseen ja valvontaan kiinnitettiin suurta huomiota. Hiljaisina aikoina sallittiin kuitenkin yksityispuheluja jopa etulinjan korsuista. Vihollisen puhelujen kuuntelemiseksi rakennettiin monin paikoin etulinjaan tai vihollisen puolelle kuuntelujärjestelmiä. Samoin seurattiin vihollisen radioliikennettä. Saadut tiedustelutulokset olivat usein merkittäviä.

Asemasodan lopussa viestihenkilöstöä oli rintamajoukoissa ja kotialueella jo 13 600. Lottien osuus viestihenkilöstöstä oli hyvin suuri. Lotista noin 16 % oli koulutettu viestialan eri tehtäviin.

Kesän 1944 vetäytymisvaiheessa puhelinverkko tuhoutui painopistesuunnissa vihollisen massiivisissa tulivalmisteluissa. Myöskään kaikkea ehjää kaapelia ei ehditty purkaa. Vaikka viestikalustoa menetettiin huomattavia määriä, voitiin yhteydet pitää riittävästi kunnossa. Tilanteen vakiintuessa heinä-elokuussa viestiyhteydet olivat jälleen järjestyksessä.

Lapin sota

Lapin sodan viestiyhteyksien järjestelyihin vaikuttivat erityisesti Lapin hyvin pitkät etäisyydet. Radio osoittautui täysin korvaamattomaksi. Radioyhteyksiä haittasivat kuitenkin ilmastohäiriöt ja ajoittain myös revontulet. Tornionjoen varrella viestitoimintaa helpotti se, että Ruotsi antoi luvan käyttää alueellaan ollutta kiinteää puhelinverkkoa. Monista vaikeuksista huolimatta viestiaselaji pystyi täyttämään myös Lapin sodassa sille asetetut vaativat tehtävät.