Syksyllä 1917 oli Suomessa jatkuvasti kiistaa senaatin ja eduskunnan välisistä valtaoikeuksista. Sen sijaan itsenäistymisen tavoittelemisesta oli laaja yksimielisyys. Lokakuun 1917 eduskuntavaalien jälkeen oli olennaista se, millainen senaatti, siis hallitus, muodostettaisiin. Esillä oli kaksi senaattorilistaa, joista toinen oli porvarillinen ja toinen sosialidemokraattien muodostama. Kummankin ministerilistan henkilöt olivat sitoutuneet kannattamaan Suomen itsenäistymistä.

Valtalain perusteella Suomen eduskunta käytti ainoan kerran koko Suomen historiassa korkeinta valtaa ja nimitti äänestyksen jälkeen P. E. Svinhufvudin johtaman porvarillisen senaatin. Tähän niin sanottuun itsenäisyyssenaattiin kuului kuusi nuorsuomalaista, kaksi vanhasuomalaista, yksi ruotsalaisen puolueen ja kaksi maalaisliittolaista senaattoria.

Itsenäisyysjulistusta valmisteltiin eri tahoilla 4.- 6.12 1917. Senaatti ja sosialidemokraatit olivat laatineet toisistaan poikkeavat julistusesitykset. Senaatin kanta voitti 6.12.1917 eduskunnassa äänin 100-88. Tämä päivä on Suomen itsenäisyyspäivä. Julistus oli yksipuolinen eikä Suomen ja Venäjän välinen sopimus. Ongelmana oli Suomen riippumattomuuden kannalta alun pitäen se, että maassa oli edelleen suuri määrä venäläistä sotaväkeä.

Ulkopoliittisesti oli tärkeintä saada muut valtiot tunnustamaan Suomen itsenäisyys. Tilanne muodostui hankalaksi, kun Saksa ja Venäjä tekivät 15.12.1917 aselevon. Ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden tunnusti Venäjän bolshevikkihallitus periaatteessa 28.12.1917 ja muodollisesti 4.1.1918. Bolshevikit eivät salanneet sitä, että itsenäisyyden tunnustaessaan he toivoivat edistävänsä vallankumouksen asiaa myös Suomessa, mikä johtaisi lopulta sosialistisen Suomen yhdentymiseen sosialistiseen Venäjään. Seuraavina Suomen itsenäisyyden tunnustivat Ruotsi ja Ranska 4.1.1918 ja Saksa 6.1.1918.