Sotilasmestari R. Sauramo:

Suomalaisen sukellusveneen täpärä pelastuminen vihollisen syvyyspommeilta – ja hapen puutteelta

Kulunut toimintakausi on takanamme. Ansaitusta levosta nauttien istumme erään aliupseerikerhon tarjoiluhuoneessa nauttien pöydän antimia ja muistellen menneitä elämyksiä. Tällöin syntyi kysymys siitä, mikä on ollut jännittävin elämys tähän astisista sotatoimistamme. Jokaisellahan meistä näitä on, joten vilkas tarinointi syntyy.

Kiinnostavimpana ja erikoislaatuisimpana näistä kuitenkin painui mieleeni pursimies S:n kertoma elämys. Suruton suomalainen sukellusvenepursimies kertoi näin:

Tämä tapahtui heinäkuussa. Sotatoimet merellä niin kuin maallakin ovat kiihkeimmillään. Luonto, välittämättä kansakuntien välisistä erimielisyyksistä, juhlii täysimmillään kevään juhlaa. Ilma on lämmin ja tyyni. Kimmeltäen leikkivät auringonsäteet meren peilityynellä pinnalla. Sukellusveneemme on kiinnitettynä X-saaren laituriin itäisessä saaristossamme. Vietämme vapaa-aikaamme uiden ja kalastaen, odotellen uusia toimintamääräyksiä.

Puoliyö lähenee. Lähtömääräys on saapunut. Reippaina ja virkeinä suoritamme viimeiset valmistelutyöt ja kokeilut. Mikään paikka ei saa ”klikata”, kaikkien on oltava ehdottomasti kunnossa.

Torpedo maalissa!

Lyhyen saaristoajon jälkeen olemme aavalla merellä, jolloin päällikkö antaa tavanmukaisen määräyksen valmistautumisesta sukellukseen. Kun tämä on suoritettu, riennämme sukellusasemiin, ja kohta onkin meri yhtä tyyni ja autio kuin äskenkin, ja me, muodostaen oman pienen ”maailmamme”, sen uumenissa.

Toiminta-alueeksemme olemme saaneet X-saaren luona olevan vesialueen. Saaren on vihollinen valinnut tukikohdakseen. Sitä kohti suuntaamme nyt kulkumme.

Sää sukellusvenetoiminnalle on mitä epäedullisin, sillä hetkellinenkin näköputken pinnalle nosto piirtää meren tyynelle pinnalle selvästi havaittavan juovan, ja pienikin öljy- tai ilmavuoto on selvästi havaittavissa, joten sukellusvene, jos sillä on näitä vuotoja ja tulee todetuksi, on helppo tuhota.

Jo aamuauringon näyttäytyessä olemmekin lähellä tukikohtaa. Meri on edelleen autio. Ilmassa sitä vastoin on vilkasta toimintaa. Niinpä kotikaupunkimme suunnassa havaitsemme voimakkaita savupilviä, todennäköisesti viholliskoneiden aikaansaannoksia.

Koska mitään vihollisen laivastovoimia emme kohtaa, kierrämme saarta ja teemme sieltä havaintoja. Saaren länsipuolella olevassa laiturissa havaitsemme kaksi suurta, kahdella keula- ja perätykillä varustettua vartioalusta ja niihin kuuluvaa miehistöä näemme runsaslukuisesti laiturilla. Otaksuen, että saareen saapuisi lisää ja suurempia aluksia, jatkamme risteilyä. Kun arvokkaampaa maalia ei kuitenkaan saavu, päättää päällikkö uhrata yhden torpedoistamme näihin vartioaluksiin.

Noin 800 metrin etäisyydeltä ammuttu torpedo räjähtääkin laiturissa synnyttäen voimakkaan vesipatsaan korkeine savu- ja sirpalepilvineen. Torpedo on osunut.

Räjähdys laiturissa saa aikaan saarella vilkasta toimintaa. Veneemme suunta ja paikkakin on tullut havaituksi, sillä pian todetaan, että takaa-ajoomme on ryhdytty. Saaren itäpuolisessa, aallonmurtajan suojaamassa laiturissa on ollut edellisten lisäksi vihollisvoimia, sillä tuskin olemme ehtineet poistua tapahtumapaikalta kuin 2-3 meripeninkulmaa (1 mpk = 1852 m), kun peräämme ilmestyy sukellusvenehävittäjä.

Syvyyspommeja pakoon

Lisäämme syvyyttä. Sisäpuolisiin tankkeihin otetaan lisää vettä, jotta vene tulisi raskaammaksi, ja syvyysruorien avulla painetaan venettä syvemmälle.

Pian kuuluukin jo ensimmäinen syvyyspommiräjähdys. Tosin se sattuu kauempana, mutta seuraava tapahtuu jo paljon lähempänä. Takaa-ajajamme ovat todenneet paikkamme lähimain, todennäköisesti kuuntelulaitteittensa avulla.

Veneemme syvyyskin on jo huomattavasti kasvanut ja yhä syvemmälle näyttää syvyysmittarin osoitin kiipeävän. Mutta yhä voimakkaammaksi kasvavat myös syvyyspommiräjähdykset.

Alati painumme syvemmälle. Veneemme on tullut jo liiankin raskaaksi, sillä syvyysruorin ponnistelut saada vene pysymään määrätyllä syvyydellä eivät onnistu. Ei auta muu kuin tyhjentää tankkia ja saada vene kevyemmäksi, sillä korkein sallittu syvyysraja on jo sivuutettu.

Syvyyspommiräjähdykset ovat jatkuvasti voimistuneet. Ssss-prummss kuuluu niiden uhkaavasti lähenevä solina niitten tullessa määräsyvyydelle ja räjähtäessä. Räjähdyksien suunnasta ja voimakkuudesta voimme päätellä, että vainoojamme sivuuttavat meidät vasemmalta puolen.

Keventämisestä lienee johtunut, että öljy- ja ilmakuplia on noussut pinnalle, jotka vainoojamme ovat havainneet ja olettaneet tuhonneensa meidät. Sen sijaan havaitsemme edestakaista risteilyä yläpuolellamme.

Ilma loppuu

Veneemme ei ole kuitenkaan keventynyt tarpeeksi, vaan ylipainon ansiosta painumme yhä syvemmälle, kunnes vihdoin laskeudumme jysähtäen pohjaan. Kaikki koneet, hyrräkompassia myöten pysäytetään nyt. Kovapohjaiset kengätkin riisutaan, ettei vain kuuluisi ääniä, jotka ilmaisisivat paikkamme vainoojille. Pitkä iäisyydeltä tuntuva tunti – toista on jo kulumassa meidän näin maatessa pohjassa ja kuunnellessa silloin tällöin pinnalta kuuluvia potkurin ääniä.

Pitkäaikainen sukelluksessaolo, torpeedolaukauksessa syntyneiden vieraiden kaasujen ja ilmanpuhdistuksen keskeyttämisen vuoksi on veneen sisäpuolinen ilma jo niin huonoa, että kaksi miestä on pyörtyneinä kannettu vuoteisiinsa. Näin ei voi enää kauankaan jatkua.

Kun kaikki äänet ovat vihdoin vaimentuneet, yritämme nousua ja matkan jatkamista. Pohjastanousu onnistuu hyvin, mutta kuljettuamme jonkin matkaa törmäämme yksinäistä pohjakohoumaa vastaan, jolloin keulasyvyysruorimme vioittuvat niin pahasti, ettei niillä saa kuin pieniä ruorikulmia.

Ilma sisällä on huononemistaan huonontunut ja mies silloin tällöin on kannettava vuoteeseensa. Niinpä tapahtuukin peräsyvyysruoriin yhtä miestä vaihdettaessa, että tämä hetken kuluttua lysähtää hokien: Ei pidä, ei pidä. Samoin kaatuu kokki keittiönurkkaukseen kahvikuppi kädessä ja keskusvahtimies, joka on saanut määräyksen keventää venettä pumppaamalla vettä tankista pois ryhtyykin selostamaan pumpun toimintaa, käsittämättä lainkaan annettua määräystä. Ja koska veneen henkilökunta on vähälukuinen, on vielä tajuissaan olevilla täysi työ edessään hoitaessaan veneen ohjailua. Määrättyä syvyyttä ei voida lainkaan pitää, vaan vene tekee kummallisia hyppäyksiä syvyydeltä toiselle, ollen milloin lähellä pintaa, milloin taas lähellä pohjaa. Onneksi on kuitenkin henkilökuntaa pystyssä niin paljon, että tärkeimmät laitteet saadaan miehitettyä.

Kun päällikkökin, joka tornissa on koko ajan hoitanut ohjailua, myös alkaa tuntea heikkoutta, päättää hän äkillisen pinnallenousun yhteydessä ”haukata” ilmaa veneen sisään.

Uusi keskitys

Päällikkö aloittaa nousun kohti vedenkalvoa. Arvioituaan, että torniluukku on jo vedenpinnan yläpuolella, raottaa päällikkö torniluukkua, mutta saakin vesiryöpyn niskaansa. Avattuaan hetken kuluttua uudelleen tarkastelee hän samalla ympäristöä ja havaitsee takanaan olevat vainoojat, jotka myös ovat havainneet sukellusveneen ja nyt rientävät suurimmalla nopeudella paikalle. Aikeesta on luovuttava. Pikainen syvyyksiin painuminen tuntuu ainoalta pelastuskeinolta.

Nyt sukellamme uudelleen, veneen saadessa tavallista suuremman keulakallistuman. Jännittyneenä luen syvyysmittarista 10 – 11 – 12 – odottaen syvyyspommien räjähtävän millä sekunnilla hyvänsä, samalla kun syvyysmittarista seuraan syvyyden kasvua?

Sssss – – nyt syvyyspommi soliseekin – prumsss, voimakas räjähdys kuuluu, – – syvyys – – metriä, vene jysähtää pohjaan, – – prummss – – prumsss, kattilat ja irtonaiset esineet liukuvat ja putoilevat lattialle, mitään en osaa tehdä, eikä mitään ole myöskään tehtävissä, tylsänä tuijotan vain painerunkoon ja odotan milloin siihen syntyisi repeytymä, josta vesimassat vyöryisivät sisään. Kun näin ei kuitenkaan tapahdu, ihmettelen, miksi niin ei käy.

Näin meni tämäkin keskitys ohi ja se jäikin viimeiseksi. Todennäköisesti ahdistajamme olivat pudottaneet jo kaikki syvyyspomminsa.

Veneen sisäpuolinen ilma on edelleen huonoa, niinpä on silloin tällöin mies keikahtanut, lörpötellen ensin kaikenlaisia mielettömyyksiä, ja kun puolituntinen on jälleen kulunut on pystyssä koko henkilökunnasta enää viisi. Nyt ainakin pitää jo keinolla millä hyvänsä päästä pinnalle.

Paluu pinnalle

Nousu pohjasta onnistuu tälläkin kerralla hyvin. Veneemme ei ole saanut edes vakavampia vaurioita. Suunta on epävarma, sillä hyrräkompassi on ollut pysähdyksissä pitemmän aikaa, joten sen näyttö on epämääräinen. Kaikki onnistuu kuitenkin hyvin ja ajettuamme noin 30 minuuttia nousemme ensin näköputkisyvyyteen ja kun huomiointi osoittaa, että näköpiiri on vapaa, nousemme pinnalle.

Olemme jälleen pinnalla. Ilta-aurinko paistaa vielä niin kirkkaasti, että se häikäisee silmiä. Mutta kuinka ihanalta ja suurenmoiselta tuntuukaan tämä kaikki! Rinta pullistuu, keuhkot imevät puhdasta ja raitista meri-ilmaa, ja eteen avautuu suuri ja avara maailma. Tämän kaiken toteaminen vie jonkun aikaa, ennen kuin täysin selviydymme hetken vakavuuteen.

Meillä on ollut onnea kaikinpuolin, sillä huolimatta suuntakompassin epätarkkuudesta, olemme ajaneet melko suoraan omaa rannikkoa ja sisääntuloväylää kohti, niin ettei kestä kauankaan kun jo olemme kiinnitettynä lähtösataman laiturissa. Veneen kiinnityksen jälkeen soitimme heti saaren sairaalasta apuvoimia saadaksemme toverimme sairaalahoitoon, sillä vielä tällöinkin makasivat he täysin tajuttomina.

Miten itse kestin pyörtymättä, en voi sanoa. Mutta ehkä siihen vaikutti jotenkin se, että join paljon mustaa, väkevää kahvia. Noustuamme sitten pinnalle, tunsin kyllä ankaraa päänsärkyä, pää oli kuin haljetakseen. Osa niistä tovereistani, jotka vietiin sairaalahoitoon, joutuivat olemaan siellä kolmekin vuorokautta, ennen kuin toipuivat entiselleen.

Näin tarinoi rehti suomalainen sukellusvenepursimies.

Laivastolehti 4/43

***

Suomalaiset sukellusveneet Suomenlahdella

Suomella oli jatkosodan alkaessa käytettävissä viisi sukellusvenettä, kolme keskikokoa olevaa, Vetehinen, Vesihiisi ja Iku-Turso sekä kaksi kevyttä, Vesikko ja Saukko. Ne oli rakennettu 1930-luvun alkupuolella, mutta hyvinkin sen ajan tehtäviin soveltuvia. Suomenlahteahan ei sinänsä pidetty kovinkaan hyvin sukellusvenetoimintaan sopivana vesialueena.

Talvisodassa sukellusveneiden tehtävänä oli vastustajan meriyhteyksien häiritseminen niin kauan kuin meri oli avoinna. Jatkosodan sukellusveneillä pyrittiin aiheuttamaan viholliselle tappioita sangen ahtailla ja runsaasti miinoitetuilla vesillä. Tästä syystä ne soveltuivat huonosti sukellusvenesodankäyntiin, kuten ennakkoon jo oli arveltukin.

Pääasiallisesti sukellusveneet toimivat Porkkalan kapeikossa kuuluen Osasto P:hen (Pukkila). Syksyllä kuitenkin kolme venettä, Vesihiisi, Iku-Turso ja Vetehinen siirrettiin Ahvenanmaan saaristoon suojaamaan merenkulkua venäläisten sukellusveneiden ryhtyessä siellä tuhoamaan kauppalaivoja. Kukin sukellusveneistä torpedoi yhden vastustajan veneen (yksi S-luokka ja kaksi SC-luokkaa), minkä jälkeen venäläiset sukellusveneet kaikkosivat alueelta.

Vetehisen upotus tapahtui harvinaisella tavalla. Se ampui ensin lyhyeltä matkalta torpedot, mutta ne menivät ilmeisesti maalin ali, sitten se avasi tykkitulen ja sai useita osumia. Vastustaja yritti paeta sukeltamalla, mutta Vetehinen puski keulansa sen tornin kohdan kansirakenteisiin ja pääsi peruuttamalla irti. Venäläisalukseen oli tullut syvä repeämä, minkä ansiosta se nopeasti kaatui kyljelleen ja vajosi pohjaan perä edellä.

Sodan päätyttyä rauhansopimus kielsi Suomea enää pitämästä sukellusveneitä. Neljä niistä myytiin Belgiaan romutettaviksi. Ainoastaan Vesikko on enää jäljellä Suomenlinnassa museoaluksena.