Arvi Arponen, 5-vuotias:

Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmat, Työväenarkisto

Kaukaisin muisto on vuoden 1918 talvelta ja keväältä viisivuotiaan kokemuksena. On maalis-huhtikuun taitekohta päätellen kantavista hangista, joilla pojan on lysti liikuskella kotitorpan aidatulla alueella. Torpan tontinlaitaa sivuaa kylätie. Aurinkoinen aamupäivä, poika touhuaa ison siirtolohkareen luona tien laitamilla. Hän puettuna ruskeasta langasta kudottuun villapukuun, jossa punainen kaulus ja hihansuut.

Kevätroutaiselta kylätieltä alkaa kuulua askelten poljennan ääntä. Aivan oikein, Makkarakallion käänteen takaa on tulossa sotilaita parijonossa. Monesti poika on nähnyt niiden marssivan kotinsa ohi majoituspaikkoihinsa kylän taloihin. Mutta silloinen kerta jäi pysyvästi mieleen, kun sattui muuan tapaus.

Kiinnostuksella poika seurasi miesten menoa, joillakin valkoinen nauha takin hihassa. Yhtäkkiä yksi miehistä pysähtyi kohdalle karjaisten: ”Siinä on punikki!”. Ojensi kivääriä kohti poikaa. Saattoi tiedostettuna olla ensimmäinen totaalisen pelon tunne. Peloissaan poika jäykistyi liikkumattomaksi patsaaksi paikoilleen. Järjellisesti tietenkään ei mahdollisten tapahtuman seurausta tajunnut mutta ajankohtana aikuisten puheista oli jäänyt mahanpohjaa vihlova tunne, että pyssy tekee kipeää ja sota on paha asia. Kuitenkin toinen sotilas paremmin kuin tähtäilijä tajusi pojan pelon, tuuppasi tähtäilijää sadatellen: ”Etkö näe, miten poika pelkää?” Niin osasto marssi ohi pojan, joka seisoi hievahtamatta vain silmin seuraamalla menoaan. Sitten vasta, kun viimeinen mies ohitti kotimökin, poika aidanviertä lymyten kipitti tupaan. Sisällä vielä varmuuden vuoksi leipäuunin takaiseen loukkoon.

Kesä tekee tuloaan kolkon talven jälkeen, hanget hupenemassa, pälviä siellä täällä. Isä rankakasalla pätkimässä uuni- ja hellapuita, poika touhussa mukana istuu painona rangalla. Isän työ pysähtelee tämän tästä, työ ei oikein luista, mietteliäänä hän kuulostelee sodan ääniä. Kuulee poikakin samat äänet kaukaisina kumahduksina ja kuularuiskun (konekiväärin) papatusta. Pojan kyselyihin isä kertoo, että naapurikylässä, Ahvolassa, taistelevat. Sieltä kuuluvat sodan äänet. Tuo kovemmin jysähtelevä on punaisten isotykki Huuhimäen rinteessä. Tavallisesta poikkeavana isä tuntui levottomalta. Käsittämätön tunne tarttui poikaankin.

Mitä pidemmälle eteni vuoden 1918 kevät, aina ahdistavammaksi kävi torpanväen 7-henkisen perheen elämä. Elämiseen tarvittavien tarvikkeiden pula aiheutti nälän, joka siekailematta astui ovesta tupaan. Veljet kerjäsivät taloista hengenpitimikseen, kulkeutuen Rautjärvelle. Siellä oli pojille sanottu, että tulitte rikkaasta Jäästeestä köyhään Rautjärveen, palatkaa ihmeessä takaisin. Pojat ottivat neuvosta vaarin ja palasivat ns. rikkaalle kotiseudulle. Rikkaus ja köyhyys, tosioloisessa elämässä niiden välissä on korkea kynnys. Alemmalle puolelle pudonneen hätää ei helpota toisten hyvinvointi.

Meidän perheessä meni vuoden -18 kesä keinotellen jotenkuten, osin suolaheinäkeittoa ja marjoja syömällä, maalla kun asuttiin. Mutta seuraavana talvena oltiin tosipaikan edessä. Silloin poikakin kävi kerjuulla ns. suurenkylän puolella. Äiti sille retkelle toimitti, ohjetta antoi matkaevääksi. Pikkukelkkaa vetäen poika lähti ”vapaassa Suomessa” mierontielle talvella 1919. Laihaksi jäi saalis mutta kokemuksena mahtava.