Ilmari Turja:

Viidentenäkolmatta päivänä helmikuuta vuonna kahdeksantoista makasin luokkatovereitteni kanssa Jaakko Finnilän portin päällä Vaasassa ja katsoin, kun joku kenraali Mannerheim otti vastaan jääkäriparaatin, nämä pojat, jotka pari kolme vuotta olivat olleet Saksan sodassa.

Olin jo kuukautta aikaisemmin, tammikuussa nähnyt jääkärin. Kun eräänä aamuna päästin rullakartiinin ylös, niin Rauhankadun ja Pitkänkadun kulmassa seisoi nuori sotilas vihreässä univormussa. Koppalakki päässä, tiukka vihreä asetakki yllään, saappaat jalassa. Me katsoimme tarkkaan tätä ihmettä.

– Siinä on nyt jääkäri, minä sanoin.

Äitini sanoi:

– Niin on, saksanjääkärin verhat sillä on. Mutta se on rehristi Vantusen Eemeli.

Nyt minäkin tunsin, Vantusen Eemelihän tämä on, meidän koulusta. Mutta kuinka Eemeli tuossa on, hänhän lähti neljänneltä luokalta Amerikkaan.

– Uuteen Amerikkaan, oikaisi isäni eli faari, joka tiesi kaikki. Ei Saksasta ole tähän mennessä passannut puhua, on pitänyt sanoa, että se on mennyt uuteen Amerikkaan.

Siinä Eemeli nyt kuitenkin oli, tarunhohtoisessa jääkäripuvussa. Olin tuntenut Vantusen Eemelin koko pienen ikäni. Eemelin isä oli sokea ja kulki kaupaten harjoja. Menettänyt näkönsä kivityömaalla. Eemeliä koulutettiin kumminkin lyseossa. Sitten hän hävisi neljänneltä luokalta. Eikä tainnut kukaan perään kysyäkään.

Nykymaailma ei tiedä, minkälainen kauhistus Suomelle oli, kun ensimmäinen maailmansota syttyi. Kaikki olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Se oli vuosi 1914. Me olimme tsaarin vallan alla ja lujasti. Keisari kiristi ohjaksia päivä päivältä. Vuonna 1912 annettu yhdenvertaisuuslaki oli säädetty tekemään Suomesta lopun.

Olisi saattanut luulla, että suursodan alettua sortotoimenpiteet Suomea vastaan olisivat loppuneet, mutta ei. Pian sodan puhjettua marraskuussa 1914 annettiin keisarin nimessä uusi venäläistyttämisohjelma. Silloin leimahti jääkäriliike, kokouksia ryhdyttiin pitämään Helsingissä ja Tukholmassa. Piti löytää vieras armeija, joka ottaisi kouluttaakseen Suomen poikia, sillä Suomen sotaväki oli lakkautettu parikymmentä vuotta sitten – juuri tätä kansannousua peläten. Ruotsi ei uskaltanut ottaa koulutettavia, mutta Saksa uskalsi. Se oli sen etujen mukaista.

Monet vanhemman polven poliitikot täällä Suomessa pitivät hanketta laittomana, kuten esim. K.J. Stĺhlberg. Koskas vallankumous laillinen on. Mutta nuoriso oli innostuksen vallassa ja monet työväen johtomiehet – kuten Oskari Tokoi ja K.H. Wiik – antoivat yritykselle siunauksensa. Rivimiehiksi Saksaan lähti suutareita, räätäleitä, maanviljelijöitä, tukkipoikia, koulupoikia, siis porukkaa kaikista kansankerroksista. ’Laittomat’ nuoret ajoivat tahtonsa läpi ja tässä sitä nyt ollaan, itsenäisessä isänmaassa.

Hyvin vielä muistan, kun silloin talviaamuna katsoin ikkunasta Vantusen Eemeliä kuin taruolentoa. Äitini sanoi, että

– Mene nyt hakemaan Eemeli kaffille. Lähdin kuin suureen tehtävään.

– Morjensta, sanoi Eemeli ja tuli kohta mukaani.

Siinä oli alkukankeutta, kun kahvia ryhdyttiin nauttimaan. Minä hypistelin Vantusen Eemelin vyötä, tikaria ja olkaimia, ja faari puhui politiikkaa. Juhla oli suuri minun mielestäni. Ihmettelin, kuinka arkipäiväisesti äitee sanoi, että

– Ota ny Eemeli, siinä on maitua ja voileipääkin.

– Mun mielestäni olisi pitänyt sanoa, että Herra Jääkäri, ja vaikka ritarikin, mistä sitä tietää, vaikka se olisi ollut sekin ja luutnantti. Kaikki sellaiset hienot arvo-asteet olivat silloin Suomessa hämäriä. Odotin, mitä suurta Eemeli sanoo ensimmäiseksi, mutta hän sanoi vain yksinkertaisesti:

– Onpa teillä hyvää maitoa. Saksa oli nälkämaa, siellä ei saanut kuin vettä ja porkkanasoppaa.

Tämä arkipäiväinen lause suuren sankarin suusta pakotti minut tietysti arvojen uudelleen arviointiin, kuten nykyään sanotaan, mutta ei haihduttanut minusta sitä ihailua, jonka jääkärijoukko ansaitsee.

Se kun hoiteli meille tämän itsenäisyyden.