Paavo Nieminen, 13-17 vuotias koulupoika:

Kun syksyllä 1939 alkoi maailmalla tapahtua, niin meillekin, silloisille sk-pojille, alkoi löytyä tehtäviä. Saimme aikanaan jokainen tehtävän, kuka minkin. Minä, 13-vuotta kesäkuussa täyttänyt poikanen pääsin Sortavalan vss- keskukseen lähetiksi.

Vss-keskus sijaitsi silloin Sortavalan Seurahuoneen kellarikerroksessa, jossa oli silloisen varmaan nykyaikainen väestönsuoja. Jouduin kerran kokeilemaan tähystyspaikkojen puhelimia, mm. evankelisluterilaisen kirkon tornissa sijaitsevan, kuten Vakkosalmen näkötornissakin olevan puhelimen toimintaa ja harjoitella samalla havaintojen tekemistä.

Aikanaan pääsin siirtymään Seurahuoneen rakennuksessa muutaman kerroksen ylöspäin eli minut siirrettiin IV Armeijakunnan esikuntaan, jonka komentajana oli silloin kenraalimajuri Jussi Heiskanen. Kun sitten alkoi talvisota, niin IV AKE siirrettiin jo ennakolta varattuihin sijoituspaikkoihin Suistamon pitäjään. Varsinainen kenraalin seurue alkoi toimia Palomyllyn koululla, jossa minun nuorimman lähettipojan, lisäksi olivat Timo Hämäläinen, Olavi Vänttinen ja Lars Forsman. Minä jouduin hevosiin kiintyneenä siirretyksi komento-osastolle, jonka päällikkönä oli myöhemmin kadettikomppanian päällikkönä tunnettu silloinen kapteeni Matti Nevasaari.

Toiminta lähettinä, silloin talvisodan aikana, oli hyvin mielenkiintoista ja antoisaa ja näin perästä päin sanottuna suojattua, koska esikunnan alueella ei saanut esimerkiksi lämmittää huoneistoja päiväsaikaan. Samoin latujen ja teiden aukaisu oli hyvin tarkkaan kiellettyä salauksen takia.

Päivittäinen palvelumme muodostui erilaisten tehtävien suorittamisesta. Veimme kirjeitä eri toimistoihin, jotka oli sijoitettu Suistamon kyliin ja muutama aivan Palomyllyn koulun lähistöllekin. Mielenkiintoisin matka meille läheteille oli käynti vallatussa Lemetin motissa. Pääsin kenraalin autossa, hänen adjutanttinsa, kouluneuvos, luutnantti Alfred Salmelan, kahden lotan ja lähettikaverini Olavi Vänttisen seurassa tuonne mottialueelle. Kenraali ei tietenkään ollut mukana. Tuo päivä oli hyvin mieleenpainuva, sillä 6.3.1940 taisteltiin mm. Petäjäsaari omistuksesta, mutta me emme vielä tienneet siitä mitään.

Kun sitten 13.3.1940 tuli rauha, siirtyi esikuntamme Joensuuhun ja majoittui hotelli Pielishoviin. Kohdallani ei ollut vaikeutta siirtyä Joensuuhun, sillä pääsin muun esikunnan kanssa matkaan henkilöautolla, mutta se näkymä, joka toistui maantiellä oli masentavaa. Jatkuvaa ihmismassaa kulkemassa uuden rajan taakse. Tietämättömyys omista vanhemmista ja sisaruksista kalvoi mieltä, samoin se kuinka tästä kaikesta selvitään. Mutta elämisen oli jatkuttava.

Jäin edelleen esikuntaan lähetiksi. Esikunta siirtyi Joensuun Tyttökoululle. Sieltä pääsin käymään sk-poikien ryhmänjohtajakurssille Naantaliin. Tehtävät olivat esikunnassakin edelleen samanlaiset, mutta pommitusten pelkoa ei enää ollut. Sotilaita oli runsaasti, vaikka keväällä olivat kotiuttamiset täydessä käynnissä. Siirtolaisille oli etsittävä asuntoja ja maapaikkoja. Toukokuulla oli Joensuussa iso tilaisuus paraateineen.

Sitten esikunta siirtyi Kuopion kasarmeille. Seurasin tiiviisti mukana ja pääsin Kuopion keskustassa tutustumaan kaupungin elämään. Etsittiin vielä omaisia ym. tuttuja. Everstiluutnantti Kuistio, silloinen IV AKE:n esikuntapäällikkö, alkoi pohtia minullekin jonkinlaista ammattia. Ja koska olin jo talvisodassa osoittanut mielenkiintoa hevosiin, minut siirrettiin Ypäjän Ratsukoulun oppilaaksi. Tein kolmen vuoden sopimuksen eli kuten soitto-oppilaat sain minäkin oman instrumentin, hevosen. Siellä ratsuvääpeli Nestori Lakka alkoi kouluttaa esikunnan laiskuuttamaa poikaa. Ja tulihan niitä sitten hevosiakin useampikin koulutettavaksi. Kun kevätkesällä 1941 saimme Kadettikoulusta hevosia, niin minullakin oli niitä viisi ratsastettavana päivittäin, mm. valkoinen arabialainen ratsu Ilmatar. Täällä Ypäjällä oli meistä tarkoitus kouluttaa ammattitaitoisia ratsuttajia armeijan käyttöön. Koulu olisi kestänyt 3 vuotta ja sen päälle vielä 2 vuoden asevelvollisuus. Oppilastovereitani olivat Kauko Paananen, Yrjö Hakkarainen, Kauko Pulkkinen, Allan Asikainen, Viljo Touronen ja minä jälleen nuorimpana eli olin täyttänyt 14 vuotta. Koulu oli mielestäni hyvä ja ratsastaminen monine versioineen mielenkiintoista, mutta sitten tuli taas väliin suuren maailman omat sekavat tapahtumat.

Kun Ypäjän kasarmille alkoi saapua reserviläisiä, heräsi minullakin halu lähteä lähemmäksi rajaa ja pyysimme Nestori Lakalta pääsyä sinne. Vastaus oli kuitenkin: ”Ei siellä lapsia tarvita”. Mutta ei se estänyt meitä Tourosen Viljon kanssa häipymästä erään kuljetuksen matkaan Ypäjän asemalle. Pääsimme sitten monien kommellusten jälkeen Pieksämäelle ja sieltä erään yksikön eli 3./JR 23:n kuljetukseen. Emme olleet silloin ainoita alaikäisiä, joita painoi halu päästä rintamalle, sillä näytti siltä, että syttyy sota. Oppilaskaverini Viljo Touronen oli 8.7.1941 vuorollaan viemässä kirjepostia komppaniamme komentopaikkaan Korpiselässä ja lähti tiedustelumatkalle komppanianpäällikön ja ryhmän mukana, kun vihollisen keskityksessä luutnantti Seppo Helle kaatui kuten ryhmäjohtaja korpraali Vilho Hämäläinenkin. Useat muut haavoittuivat joukossa oppilas Touronen.

Jäin yksin komppaniaan ja toimittelin asioita. Ehkäpä esimieheni pelkäsivät puolestani ja lähettivät minut hakemaan tupakkaa Joensuun kaupungista, jonne lienee ollut matkaa 70-80 kilometriä. Ajoin vääpelin pyörällä ja toin vähän tupakkaa. Kun tulin komppanian entiselle paikalle, ei siellä ollut ketään, koska Joensuuhun lähtöiltana alkoi kovan salamoinnin ja sateen ropistessa kova suomalaisten tykistökeskitys ja hyökkäys rajan yli.

Tiesin mistä polku vei silloiseen linjaan ja lähdin kulkemaan sitä polkupyörää työntäen. Tulin lopuksi maantielle ja aloin ajaa sitä eteenpäin kunnes kuulin huudon: ”Kaliperilähetti”. Tuo oli silloinen kutsunimeni ja silläkin olisi oma historiansa, mutta se jääköön tässä yhteydessä kertomatta.

Nyt aloin palvella tehtävässäni, mutta en osallistunut aseellisesti taisteluihin vaikka minulla oli hyvä kivääri patruunataskuineen sekä kunnollinen kypärä, kuten sotilaalle kuuluikin.

Tulimme aikoinaan Suistamolle. Siellä saimme rokotuksen ja minä onnistuin saamaan oman sotasaalisratsun. Mutta sitä en saanut pitää kuin päivän, sillä joku osasi keplotella sen itselleen kertoen, että hevonen on vietävä karanteeniin? OIiko se totta, sitä en tiedä.

Kuten mainitsin jo tuolla edellä lepäsimme muutaman päivän Suistamolla ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa eteenpäin. Laguksen joukot olivat antaneet naapurin miehille kovan kyydin, joten meidän porukkamme pääsi nyt vähän helpommalla.

Täältä Suistamolta lähtiessä tapasin talvisodan aikaisen IV AK:n sotapoliisitoimiston päällikön, silloisen kapteeni Toimi Tulikouran. Ja taas mentiin eteenpäin. Olimme levossa myöhemmin Miinalanjoen varrella ja sieltä tuli hälytys maihinnousua torjumaan Lunkulansaareen. Jatkoimme Rajakonnun kautta Viteleeseen ja Säntämään, jossa sain tuntea srapnellitulessa liikkumisen, kun olin postin viennissä etulinjaan, mutta hyvin tuostakin selvisin.

Komppaniamme oli Tuulosjoella niin sanotussa eteentyönnetyssä sillanpääasemassa ”Paiseessa”, josta myös olisi oma lukunsa. Kävin sinne ilmoittamassa Viipurin valtauksesta ja vietin yöni etulinjan poterossa. Tämä oli sitten viimeinen rintamalla käynti, sillä päivää ennen Syvärille hyökkäystä siirryin kotirintamalle jälleen lähettitehtäviin kunnes sitten helmikuussa 1944 jouduin suorittamaan asevelvollisuutta Santahaminaan, ja sitten RjK:n kurssille. Santahaminassa sain tavata silloisen kadettikomppanian päällikön, Matti Nevasaaren.

Tässä lyhykäisyydessään yhden vapaaehtoisen nuoren kokemukset tuolta vaikealta ajalta. En ollut ainoa vaan uskon, että meitä oli tuhansia vapaaehtoisia, mutta yleensä niistä on nykyisin vaiettu ehkä meidän nuoruutemme vuoksi. Suuri oli myös se nuorten joukko, joka osallistui sodan loppuvaiheessa 1944 ilmatorjuntaan ja hankki sitä tietä ansiokkaan rintamamiehen nimen.