Eero Syvänen:

Luutnantti Lauri Salo oli Järeä Patteristo Ill:n kolmannen patterin päällikkö, tykit 8 tuuman haupitseja, yli 7 tonnin painoisia. Ei siis helposti liikuteltavia. Patteri oli alistettuna 2. divisioonalle. Se tuli heinäkuun alussa 1944 Vuosalmelle, missä venäläiset olivat juuri aloittaneet suurhyökkäyksen.

Patteri joutui heti mukaan taisteluun, jonka kuluessa se joutui vaihtamaan tuliasemia jopa viisi kertaa vuorokaudessa. Venäläiset kun suuntivat varsin nopeasti suomalaisten tuliasemat suuliekkien avulla ja vastasivat varsin nopeasti tykistötuleen enemmän kuin samalla mitalla.
Vielä hankalampaa oli Vasikkasaaren ja Mustasaaren tulenjohtopaikoissa, jotka olivat alituiseen raskaitten aseitten tulituksen kohteina.

Mustasaaren tulenjohtopaikka oli erityisen kammoksuttu. Siellä kärsittiin jatkuvasti tappioita. Lähettäessään taas uutta vänrikkiä Mustasaareen eversti Adolf Ehrnrooth sanoi lähtiäisiksi: ”Mustasaari on sitten pidettävä kaikissa olosuhteissa. Ymmärtääkö vänrikki, että kaikissa olosuhteissa. Niinpä emme sanokaan näkemiin, vaan hyvästi.”

Paukut loppuivat

Mustasaareen joutui Salokin heinäkuun 10. päivän aamuna tulenjohtajan haavoituttua. Radioyhteydet olivat katkenneet akkujen loputtua. Salon tarkoituksena oli lähteä saaresta patterille hankkimaan uudet akut. Silloin tuotiin korsuun haavoittunut jalkaväen sotilas. Lääkintämiehiä ei paikalla ollut. Niinpä Salo sitoi hänet ja miestä lähdettiin viemään saaren ainoalla veneellä joukkosidontapaikalle. Vene ei koskaan tullut takaisin eikä Salo tiedä, onnistuiko se pääsemään perille.

Pitkin päivää venäläiset yrittivät tunkeutua Mustasaareen, mutta eivät onnistuneet. Puolustajat tiesivät, ettei heillä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin yrittää uimalla pois ja he aikoivat illan hämärtyessä lähteä uimaan. Mutta sitä ennen suomalaisten ampumatarvikkeet loppuivat ja venäläiset pääsivät maihin.

Illalla klo 21.30 aikaan suomalaiset olivat vankeina. Vinosilmäinen kapteeni vetäisi tottuneesti Salon kellon tämän kellotaskusta. Sitten koko suomalaisjoukko, parikymmentä miestä, ryöstettiin perusteellisesti, ei kampaakaan jätetty taskuun. Kädet sidottiin puhelinjohdolla selän taakse ja miehet lastattiin venäläisten veneisiin. Siitä alkoi sotavankeus kaikkine kurjuuksineen.

300 kuulustelua

Niin alkoivat myös kuulustelut, ensimmäinen jo vastarannalla. Siellä venäläinen vääpeli kysyi suomeksi: ”No nukkavieru, mitäs tiedät kertoa.”

Nukkavieruahan joukko oli, miehet partaisia ja likaisia, monet haavoittuneita verta vuotaen. Salokin ehti tuon päivän aikana haavoittua kymmenen kertaa. Ei siinä tilanteessa ollut vääpelillekään mitään kertomista.

Kuulustelut jatkuivat Muolaassa, Perkjärvellä ja Kanneljärvellä. Niissä käytettiin aivopesua ja uhkailuja aina teloitusryhmää myöten. Aina oli sama laulu, kohtalonne riippui siitä, kerrotteko vai ettekö kerro.

Tärkein tuntui olevan kysymys, kuuluitteko suojeluskuntaan. Salon kohdalla kuulustelija ihmetteli, kuinka hän oli päässyt reserviupseerikouluun. Sitten syntyi myös kuulustelijan ”neronleimaus”: Kuulutteko reserviupseeriliittoon. – Kuulun. ”Kas siinäpä se, sillä perusteella olette päässyt reserviupseerikouluun”.

Haavoittuneille kertyi lähes 300 kuulustelua vankeuskauden aikana. Useimmat tapahtuivat öisin venäläiseen tapaan.

Yhdeksän päivän kuluttua haavoittuneet kuljetettiin Hatsinan sotasairaalaan. Siellä välskäri kaivoi Salosta kolmisenkymmentä sirpaletta lähinnä linkkuveitseksi sanottavalla välineellä ilman mitään puudutusta nukutuksesta puhumattakaan.

Hatsinasta tuli lähtö Volosovan vankileirille, josta melko pian jatkettiin Usmannin leirille Ukrainaan. Sieltä Salo tuotiin vankivaunussa Pietariin, kun häntä syytettiin fasistisen propagandan levittämisestä. Niin hän joutui samaan selliin venäläisten konnien kanssa.

Kuulustelussa hän joutui tappeluun venäläisen majurin kanssa. Sen seurauksena pari vartiomiestä hakkasi Salon tajuttomaksi rynnäkkökivääreillä. Siinä rytäkässä meni kahdeksan hammastakin. Herättyään hän makasi sellissä, jossa ei ollut mitään muuta kuin betonilattiaan muurattuja harjanteita. Niiden välissä mies lojui. Ajan taju oli mennyt päähän osuneista iskuista, joka paikkaa särki ja jano oli hirmuinen. Taisi olla hajukin, veren ja ulosteiden sekoitus. Lattian vakoa pitkin mies raahautui ovelle ja hakkasi sitä. Vartiomies tuli ja ymmärsi veden olevan tarpeen. Kaksi miestä vei Salon toiseen selliin, jossa hän saattoi hieman peseytyäkin.

”Ette koskaan palaa”

Marraskuun alussa Salo yhdessä viiden muun suomalaisen kanssa siirrettiin Tserepovetsin kotiuttamisleirille. Siellä alkoi hänen ajantajunsa jälleen toimia.

Tserepovetsissa Salo tapasi sotavangiksi myös joutuneen majuri Olli Korhosen (myöhemmin kenraali). Miehet kehittelivät kaikenlaisia jujuja kuulusteluja varten. Eräässä kuulustelussa Salo kertoi kuulleensa ennen vangiksi joutumistaan puhelun, jonka mukaan saksalaiset aikoivat nousta maihin Kannaksella eli venäläisten selustaan. Siitä alkoi sirkus, kun Pietarista peräti amiraalia myöten tuli kuulustelijoita ja Salolla oli hauskaa.

Tserepovetsissa Salolle jatkuvasti sanottiin, ettei hän koskaan pääse takaisin Suomeen. Näin vakuuttivat varsinkin kotikommunistiset kuulustelijat, useimmat loikkareita. Yhdelle heistä Salo täräytti, ettei niin suurta herraa täällä olekaan, joka hänen paluunsa estää.

Jossakin aivopesutilaisuudessa Kurikasta kotoisin olevalle miehelle selitettiin tulevaa ”ihanuutta”. Kurikkaan tulee kolhoosi ja saatte sinne yhden polkupyöränkin. Siihen Kurikan poika vastasi, että tulehan katsomaan pyhäpäivänä Kurikan kirkonmäelle, niin näet jopa tuhansia polkupyöriä eikä meille ikipäivänä kolhoosia tule.

Hermot kovilla

Vankileirin parakit olivat kuin tuulenpesiä, maalattia ja seinät vitsakimpuista koottuja, savella yhteen laastittuja. Oli myös riu’uista koottuja seinärakenteita. Parhaimmat kaiketi ohuista lankuista tehtyjä, seinien raot kapeammilla rimoilla peitettyjä. Lämmityksenä oli suoravetouuni, joka ei lämpöä juuri antanut. Erillisiä käymälöitä ei ollut, ei myöskään paperia lukuun ottamatta paria lehteä, joita käytettiin mahorkan kääreinä. Muuta tupakkaa ei ollut.

Ruokana oli pääasiassa ohutta keittoa ja ryssänlimppua. Keitossa olisi pitänyt olla pippuriakin, mutta ei näkynyt. Aamuisin oli tsaikkaa, joskus tattari- tai hirssipuuroa. Pakin korvasi amerikkalainen säilykepurkki rautalankakannakkeineen. Siitä pisteltiin keittoa puulusikalla, joka nyt on Salon asunnon seinällä muistoesineenä.

Jossakin kuulustelussa venäläinen majuri ihastui Salon saappaisiin, tamperelaista hyvää työtä kun olivat. Seurauksena tietysti oli, että majuri saappaat otti. Oli vielä vihainen, kun ne olivat hänelle hieman ahtaat.

Vaihtokauppaa ei tapahtunut, vaan Salo joutui kulkemaan perin omalaatuisissa jalkineissa. Ne olivat tukevat lankun palat, jotka kiinnitettiin narulla jalkoihin. Lankuissa oli sentään reiät narun pujottamista varten.

Sananparsi toisen kuolema on toisen leipä toteutui leirillä, jossa oli romanialaisiakin vankeja. Erään heistä kuollessa Salo piti varansa eli otti kuolleen miehen maihinnousukengät.

Jotakin hyötyä suoravetoisista uuneista sentään oli. Niistä saatiin tulta päreisiin, joilla poltettiin seinien ja katon raoista luteita, vaikka tiedettiin, etteivät ne polttamallakaan lopu.

Vapaata aikaa kulutettiin pelaamalla skruuvia ja bridgeä. Pelikortit tehtiin Turkin punaisen ristin postikorteista. Dominoa ja shakkia pelattiin. Jotkut opiskelivat kieliä, Korhonen oppi venäjän kielen niin hyvin, että selvisi sen avulla Sotakorkeakoulussakin.

Iltaisin miehet komennettiin leirin käytävälle laskentaa varten. Nelirivissä otettiin lukua, mutta laskijoiden lukemat olivat usein niin epämääräisiä, että aikaa hukkui joskus tuntitolkulla.

Tarve opettaa tekemään kaikenlaista. Niinpä tulukset saatiin aikaan raudan palasista ja toppatakkien täytteestä. Niillä sitten sytytettiin Pravdasta revittyyn paperiin kääritty mahorkkasätkä.

Lääkkeitä ei ollut, mutta riesana punatauti, kurkkumätä, keuhkoviat ynnä asunnoissa miljoonat luteet. Miesten työnormit olivat ravintoon nähden liian kovat. Työtapaturmiakin sattui. Kaikki nämä yhdessä nälän ja vilun, epävarmuuden, aivopesun ja uhkailujen kanssa vei jotkut hermoromahdukseen.

Jouluksi Suomeen

Ensimmäinen joukko Suomeen palautettavia sotavankeja lähti Tserepovetsista marraskuun 19. päivänä. Muutamia päiviä sitä ennen kahdeksan upseeria ja muutama kymmenen miestä marssitettiin kovassa sateessa toiselle leirille. Sieltä palattiin joulukuun puolivälissä takaisin ja saman tien kuulusteluihin, joissa jälleen kerrottiin, että ette pääse Suomeen takaisin.

Viimeisessä kuulustelussa Salo ja Korhonen eivät allekirjoittaneet kuulustelupöytäkirjoja ja taas itsensä kenraalin suulla vakuutettiin, että Suomeen ette pääse.

Mutta ei aikaakaan, kun koko suomalaisjoukko komennettiin marssijärjestykseen ja lähdettiin satamaraiteella oleviin suomalaisiin junanvaunuihin, joissa oli sotilassisustus. Niillä oli aikaisemmin viety inkeriläisiä Siperiaan. Suomalaiset kummastelivat, mihin nyt matkataan, mutta ennen pitkää havaittiin, että Pietaria kohti ollaan menossa. Siitä jatkettiin matkaa ja joulupäivän aamuna oltiin rajalla Vainikkalassa. Vankileirin päällikkö oli nyt kohtelias: ”Näkemiin, herrat suomalaiset upseerit.” Vastaus: ”Haista……

Hangon karanteenileirillä oltiin Tapaninpäivänä. Pieni episodi sielläkin. Jotkut aivopesijät kysyivät leirin päälliköltä lupaa antifasistisen klubin perustamiseen tännekin. Päällikkö löi nyrkin pöytään ja karjaisi: ”Täällä ei sotamiesneuvosto istu”.

Pirkanmaan Sotaveteraanien joulu 1997