Tapio Skog, Erkki Aukion haastattelu:

Aukio oli jatkosodan pääosan taistellut ruotsinkielisen Jalkaväkirykmentti 13:n II Pataljoonan riveissä, mutta oli siirretty helmikuussa 1944 JR 36:n jäljellä olevaan pataljoonaan Syvärillä.

Keväällä 1944 pataljoona oli siirretty Karjalan kannakselle, ja se oli saanut uuden nimen: Erillinen Pataljoona 25 (ErP 25): Tämä joukko-osasto oli aluksi ollut Itä-Kannaksella Raudussa reservinä, sitten se oli varmistanut välimaastoa Sirkiänsaaressa.

Luutnantti Erkki Aukio oli joukkueineen marssilla Vuosalmella kohden Vuoksen virtaa ja sen eteläpuolelle Äyräpään harjanteille. Oli heinäkuun viides päivä 1944.

Suurhyökkäyksen alettua ErP 25 kuitenkin vedettiin pohjoiseen Kiviniemen sillanpääasemaan. Äyräpään vaikean tilanteen vuoksi pataljoona siirrettiin Vuosalmelle, ja nyt siis oltiin matkalla Vuoksen eteläpuolelle Äyräpäähän.

Luutnantti Virkin johtama 3.Komppania ryhmittyi Äyräpään harjanteille. Aukion joukkue sijoittui Äyräpään kirkon eteläpuolelle. Aukio muistelee: ”Tulo oli ollut aika villiä touhua. Ylittäessämme Vuoksen niskaamme ropisi sirpaleita, jotka aiheuttivat tappioita. Yli kuitenkin päästiin ja ryhmittymään käskettyyn asemaan.”

Äyräpäässä

Paine oli kova. Aukio jatkaa: ”Me (ErP 25) vaihdoimme yhden JR 7:n pataljoonan. Ei tarvittu kovin suurta älyn lahjaa, kun voitiin todeta, että liemessä ollaan. Johtamani joukko oli osin Pohjanmaalta, osin Hämeestä, mutta oli mukana satakuntalaisiakin. Ne eivät olleet mitään paraatisotilaita, mutta taistelijoita kylläkin. Henki oli hyvä, toisin kuin on väitetty. Niinpä vihollinen torjuttiin 5. ja 6. heinäkuuta. Joukkueellani oli panssarintorjuntapartio JR 7:stä. Olivat todella kovia poikia. Vihollisen vaunuja tuhottiin kolme ja jalkaväelle aiheutettiin tappioita – raskaitakin, kuten myöhemmin ilmeni. Oli kuitenkin hyvä, että emme tienneet vihollisen vahvuutta, sillä vastassa oli 142.Divisioonaan kuulunut jalkaväkirykmentti 98 sekä panssarirykmentti 226.”

Vihollinen hyökkäsi useasti, mutta torjuttiin joka kerta

– Seitsemäntenä heinäkuuta tukikohtani vasemmalla puolella, siis rannan puolella, venäläiset saivat sitten murron aikaan, ja pian heitä oli takanakin. Olimme saarroksissa. Vihollisia vilahteli vanhoissa talvisodan aikaisissa asemissa. Me olimme nyt siilipuolustuksessa ja ammuimme tietysti taaksekin. Ajoittain pysäytimme vihollisen hyökkäyksen tykistötulella. ”Telkkä 1 tai Telkkä 2 – ampukaa!” Tulta tuli.

– Olimme valppaita. Lähellä oli ratavalli. Sen takana syöksähteli vihollisia. Tarkka-ampuja napsi varomattomia punasotilaita. Jälleen ilmestyi panssari esiin kannet täynnä miehiä. Ammuin lippaan tyhjäksi. Panssarin kyytiläiset eivät enää olleet uhkana meille.

Kello 15:n tienoilla oli tilanne tullut toivottomaksi. Patruunat loppuivat. Katkera loppu oli lähellä. On tilanteita, joissa etulinjan taistelija voi joutua vangiksi, mutta siihen ei kukaan halunnut antautua. Vaihtoehtona oli viimeinen patruuna. Sitäkään ei haluttu laukaista.

Vangiksi

Luutnantti Aukiolla oli varusteissa pyyheliina, jota voi hyvällä tahdolla sanoa valkoiseksi. Se kiinnitettiin laudan päähän ja nostettiin ylös. Sitä ennen Aukio sanoi, että ”minä käsken ja otan tietenkin vastuun. Mikäli joku haluaa yrittää ryssän massojen läpi, se sallitaan.” Kukaan ei lähtenyt. Ennen antautumista rikottiin aseet ja hävitettiin asiapaperit, joista saattoi koitua harmia.

Tulitus taukosi, Kädet nousivat antautumisen merkiksi. Puna-armeijan yliluutnantti veti Aukion katsomaan, kuinka paljon venäläissotilaita oli kuollut. Mies oli vihainen.

Lähellä ollut kirgiisi ampui erään suomalaisen haavoittuneen sotilaan. Todettiin myöhemmin, että se ei ollut ainoa tapaus.

Suomalaiset juoksutettiin pois tykistökeskityksessä. Miehiä oli tuolloin siinä joukossa parikymmentä. Välillä miehet pantiin istumaan, ja neuvostosotilaat ”sosialisoivat” saappaat, kellot, lompakot ja muut arvotavarat.

Liikkeelle. Aukio oli syntyessään saanut iloisen naaman, ja hän hymyili nytkin. Sepä ei sopinut. Lisäksi hän oli ainoa upseeri joukossa. Neuvostosotilaat eivät pitäneet hänestä. Eräs soturi otti pois Aukion lasit ja mukiloi miehen pahanpäiväisesti.

Suomalainen tykistö ja saksalaiset Stuka-pommittajat aiheuttivat tappioita. Kuului huutoja: ”Sanitäär, sanitäär!” Vankien kuljetusta johtanut ylikersantti kyllästyi Aukion iloiseen ilmeeseen siinä määrin, että pani luutnantin seinää vasten. Tarkoitus oli selvä: nappi silmien väliin. Paikalle tuli kuitenkin puna-armeijan kapteeni, joka kielsi teloituksen jyrkin sanoin. Muuan JR 7:n mies, joka osasi venäjää, sanoi että olipa luutnantin hengenlähtö tipalla.

Aukio kysyi kapteenilta, miksi tämä ei sallinut teloitusta. ”Olette aivan veljeni näköinen”, kuului vastaus. Pienestä se on joskus kiinni. Jopa presidentti Koivisto sanoin kerran sota-aikaa muistellessaan, että se on niin pienestä kiinni. Juuri niin, Mies, jonka oma hengenmeno oli kerran parista millistä kiinni, tietää.

Koska Erkki Aukio oli upseeri, häntä painostettiin ankarasti. Muuan naiskersantti, tulenjohtaja, vaati tietoa, missä suomalaisten tuliasemat sijaitsivat. Sitä Aukio ei tiennyt. Tietämättömyydestä rangaistiin. Seuraavaksi suomalaiset vietiin kokoamispaikalle. Siellä istuskeli apaattisen ja masentuneen näköisiä miehiä. Kaikkiaan sotavangiksi joutuneita oli ehkä sadan kahta puolta. Oman joukon (ErP 25) miehistä muistuvat mieleen monet aseveljet: helsinkiläinen Yrjö Korhonen, tamperelaiset Ahti Salomaa ja Pekka Sillman, Harto Nurminen Jyväskylästä, Urpo Teiksala Turusta, Kaarlo Karra Kurusta, Vilho Järvinen Lahdesta, Kaarlo Lehtinen Sääksjärveltä, Niilo Salolahti Karstulasta, Veikko Multanen Haminasta. Etulinjan taistelijoita kaikki. Kersantti Erkki Rasi Kurusta ja alikersantti Pentti Kasi Jakkulasta jäivät myös mieleen ja varsinkin Vilho Parkkonen Varkaudesta.

Vilho oli pst-mies. Siksipä häneltä kysyttiin, montako neuvostopanssaria oli tuhonnut.
”Montako teiltä puuttuu?”

Turpiin tuli.

Nyt Aukio kokosi miehet. Paikallinen divisioonan komentaja halusi nähdä joukon. Aukio pani vangit neliriviin ja ilmoitti kenraalille. Kenraali piti puheen, jossa lupasi taata hengen turvan sekä ruokaa ja juomaa jokaiselle. Kun Aukio oli nähnyt jo yhtä ja toista, hän pyysi puheenvuoron ja vaati tulkkia kääntämään. ”Herra kenraali, haluan kysyä, miksi täällä on sotavankeja, jotka eivät ole saaneet ruokaa ja juomaa kolmeen päivään. Kansainväliset lait edellyttävät sotavankien kohtelussa inhimillisyyttä.” Kenraali hämmästyi. Odotettiin Aukiolle ”nappia otsaan”, mutta yllättäen kävi toisin. Kenraali antoi käskyn. Paikalle ajettiin kenttäkeittiö, ja miehet saivat ruokaa sekä juomaa.

Toinen seuraus kysymyksestä oli se, että Erkki Aukio kutsuttiin kenraalin ruokapöytään, jolloin hän päätti juoda votkaa niin paljon, ettei häneltä saada tietoja pumpatuksi. Kävi kuitenkin toisin. Votkaa tarjottiin vain yksi ”paukku” ja siinä kaikki.

Aterian jälkeen Aukiota kuulusteltiin. Kun Erkki Aukio sanoi kuulustelijalle, ettei hänen tarvitse kertoa joukoista mitään, nauroi kuulustelija, kaivoi esille vahakankaisen muistivihon ja luetteli kaikki tiedot, mitä ajatella saattaa. Pataljoonasta oli näet Kiviniemessä loikannut vihollisen puolelle mies, joka ”lauloi” kaiken tietämisen arvoisen ErP 25:stä.

Leiriltä toiselle

Erkki Aukio eristettiin toisista sotavangeista. Hänet vietiin ensin Kuusanhoviin, sitten Kyyrölään, sitten Perkjärvelle, jossa suomalaisilla oli ollut vankileiri. Nyt osat olivat vaihtuneet. Sieltä hänet vietiin Hatsinan lähelle Volosovaan. Kuukautta myöhemmin matka jatkui Usmanin sotavankileirille lähellä Voroneziä Moskovasta etelään.Lopulta Aukio kuljetettiin Tserepovetsin kokoamisleirille Moskovasta koilliseen.

Volosovassa oli ollut paljon saksalaisia, hollantilaisia ja virolaisia sotavankeja. Usmanissa etupäässä saksalaisia. Nyt Tserepovetsissa oli paljon suomalaisia. Upseereita oli sotavankeina kolmisenkymmentä, pääasiassa vänrikkejä ja luutnantteja, mutta oli joukossa haavoittuneena vangiksi jäänyt RajaJP 4:n komentaja, majuri Olli Korhonen sekä lääkintämajuri Carl-Johan Johansson, joka oli jäänyt vangiksi JsP:n kanssa.
Ylipäänsä suomalaiset sotavangit pysyivät suomalaisina sotilaina vankileireilläkin. Upseereja pidettiin venäläisten keskuudessa ”parantumattomina”. Yllättäen kuitenkin paljastui, että joukossa oli pari kielijääkin. Loppujen lopuksi kätyreitä oli perin vähän.

Venäläiset ilmoittivat saaneensa noin 2 400 suomalaista sotavangiksi. Näistä alle sata oli loikkareita. Pieni määrä siis. Kyllähän venäläiset pyrkivät monin tavoin kalastamaan miehiä riveihinsä. Ei tehonnut, vaikka epävarmuus isänmaasta ja omasta tulevaisuudesta oli suuri.

Olosuhteet leireillä olivat vaikeat. Ei ihme, että kuolleisuus oli suuri. Suomalaisia kuoli vankileirillä yli 400. Sotavangiksi joutuneita kuoli tuntuvasti enemmän. Monin paikoin puna-armeijalaiset ampuivat haavoittuneet heti, joten nämä eivät mahtuneet edes vankitilastoon.

Takaisin Suomeen

Rauha solmittiin ja se astui voimaan 19.9.1944. Tietoja siitä tuli leireillekin. Lopulta Tserepovetsissa tuli käsky: ne ja ne lähtevät huomenna kotiin. Ensimmäinen erä, joukossa Erkki Aukio, sisälsi 1 256 sotavankia ja palautettiin Suomeen 22.11.1944. Hetki oli herkkä, kun raja ylitettiin. Monelta kastuivat silmäkulmat.

Suomalaiset olivat varanneet junan ja muonaa. Kun nälkäiset sotavangit pääsivät ruoan makuun, he söivät itsensä kipeiksi. Jatkossa oltiin varovaisempia.

Seuraava erä luovutettiin joulupäivänä. Tällöin saapui Suomeen 541 sotavankia. Tämän jälkeen tulijoita oli vähemmän. Viimeinen sotavanki palasi vasta 29.5.1959 oltuaan vankileireillä 19 vuotta.

Lopuksi

Jatkosodan aikana katosi 4483 suomalaista sotilasta. Neuvostoliitto ilmoitti 2377:n joutuneen sotavangiksi. Näistä kuoli sotavankileireillä 404. Sotien päätyttyä palautettiin 1 954 sotavankia, näiden joukossa kuusi naista ja neljä työvelvollista.

Paluun jälkeen tulijat vietiin Hangon karanteenileirille, jossa heidät tutkittiin, hoidettiin ja kotiutettiin. Yhteiskunta on heitä tukenut, yksin ei ole tarvinnut jäädä. Vuonna 1969 perustettiin veljesjärjestö Sotavangit ry, jonka puheenjohtajana reservin kapteeni Erkki Aukio toimi vuosina 1983-1987.

Nelisenkymmentä prosenttia sotavangeista oli haavoittuneita. Tästä ja eräistä muista syistä johtuen heitä ei voitu palkita sodan aikana. Varsin myöhään tämä epäkohta korjattiin. Vuonna 1986 jaettiin kaikkiaan 161 sotavankiveteraanille Vapaudenristin ritarikunnan ristejä tai mitaleja. Muiden muassa Erkki Aukio palkittiin 3. luokan Vapaudenristillä. Ansiosta nämä kunniamerkit ovat tulleet. Itsekin sotavankina ollut kenraaliluutnantti Olli Korhonen on sanonut: ”Pelkurin paikka ei ole etulinjassa, eikä vangiksi takalinjoilta joudu. Kukaan normaali sotilas ei pyri sotavangiksi, sinne vain joskus epätoivoisessa tilanteessa joudutaan – etulinjasta.”