Harry Järv:

Syyskuun neljännen päivän vastaisena yönä vuonna 1943 olin yhdessä viiden kaverin kanssa palaamassa omalle puolelle. Olimme olleet tiedustelutehtävissä vihollisen linjojen takana. Oli asemasodan aika, jolloin rintama juuttui paikoilleen useiksi vuosiksi. Yritin seurata tarkalleen samaa tietä, jota olimme kulkeneet mennessämme tehtävää suorittamaan; olimme silloin raivanneet kapean tien halki vihollisen miinakentän, jossa oli sekä putki- että polkumiinoja. Pimeässä satuin astumaan hieman miinoista puhdistetun polun viereen ja astuin miinaan, joka repi irti vasemman jalkateräni.

Tämä oli tavallinen vamma, jota varten meillä aina oli ammuslaukussa nahkaremmi verenvuodon pysäyttämiseksi. Vedin remmin kireälle polven yläpuolelle ja aloin ryömien purkaa miinoja avatakseni uuden kulkuväylän. Olimme tottuneet käsittelemään miinoja myös pimeässä. Kädellä varovaisesti tunnustellen miinat ensin paikallistetaan – ne oli sijoitettu varsin hyvin tuntemamme järjestelmän mukaan – kantta nostetaan vasemmalla kädellä ja oikealla vedetään iskutappi ulos. Tarvitsimme räjähdysainetta möyhentääksemme kovaa savimaata kaivaessamme ampumahautoja ja rakentaessamme korsuja. Sen vuoksi keräsimme trotyylia vastustajamme miinakentiltä, turvallisuussyistä mieluiten öiseen aikaan.

Räjähdys ilmaisi viholliselle läsnäolomme, mutta kuten tavallista luotisuihkut menivät liian korkealta, mehän etenimme nyt ryömien. Minä kuitenkin aloin vähitellen väsyä, ja jotta en olisi taakaksi tovereilleni, kehotin heitä yrittämään paluuta ilman minua. He ryömivät tiehensä, minä jäin makaamaan sinne humisevien kuusten alle. Ajattelin kaikkia kirjoja, joita en ollut vielä ehtinyt lukea, ja kaikkia kauniita tyttöjä, keitä en vielä ollut ehtinyt nähdä. Ainoastaan lähimmille kahdelle-kolmelle tunnille minulla oli kouraantuntuvia tulevaisuudensuunnitelmia koskien tietysti sitä, mikä luullakseni tulisi olemaan viimeinen kohtaamiseni vastustajiemme kanssa; ennen aamunkoittoa he eivät varmaankaan lähtisi miinakentilleen.

Mutta hetkisen, ehkä varttitunnin kuluttua, viisi toveriani ryömivät takaisin luokseni ja selittivät, että kaikki tai eivät ketkään palaisivat kotiin. He olivat elvyttäneet eloon vanhan säännön ”Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta”, joka oli tunnettu politiikasta (Uppsalan kokous vuonna 1593), lainsäädännöstä (sääntö on olemassa sekä kauppakaaressa että rikoslaissa, koskien vahingonkorvausvelvollisuutta ja – eniten omaa tilannettamme muistuttaen – kaunokirjallisuudesta (Alexandre Dumas’n ”Kolme muskettisoturia”). Kaverini olivat päätyneet samaan sääntöön aivan itsenäisesti, ilman edeltäjiensä vaikutusta, ehkä Dumas’ta lukuun ottamatta.

Minulla ei ollut mitään painavia syitä suunnitelmien muuttumista vastaan, jokainen normaali 22-vuotiashan haluaa elää. Tämä johti siihen, että meitä oli lopuksi viisi haavoittunutta. Kaikki jäivät kuitenkin henkiin.

Koska olin pysäyttänyt verenkierron jalassa kokonaan, tuntui suunnilleen tunnin kuluttua siltä, että jalka kohta räjähtäisi kappaleiksi. Otin remmin pois keventääkseni painetta. Verenhukasta tuli kova jano, niin että kotimatkalla, kun pojat kiskoivat minua mutaisen suon yli, söin liejua saadakseni jotain nestettä sisuksiini.

Kun olimme onnellisesti perillä omissa asemissa, noin pari tuntia pamauksen jälkeen, oli meitä vastaanottamassa mm. pataljoonan oma lääkäri Torsten Björkvall. Olin pahiten haavoittunut, joten hän huolehti minusta ensimmäisenä. Hänellä oli pari pulloa veriplasmaa kaivettuina syvälle kylmään saveen. Hän oli nyt hyvin innokas kokeilemaan minuun, olisiko verensiirto mahdollinen rintamaolosuhteissa; Sikäli kun tiedän ei kukaan aiemmin ollut yrittänyt mitään vastaavaa.

Hän avasi puukolla suonen kyynärtaipeessani ja kaatoi sisääni kolme pulloa. Sitten hän siisti jalantyngän, poisti käyttökelvottomia, irtonaisina roikkuvia osia ja sitoi jalan.

Tapasin tohtori Björkvallin muutama vuosi sitten, ja saatoin silloin kiittää häntä hyvästä työsuorituksesta tuona syyskuun 4. päivän vastaisena yönä vuonna 1943. Hän muisti tapauksen hyvin vielä puolen vuosisadan kuluttua, koska se oli ollut hänelle suuri lääketieteellinen menestys.

Paria tuntia myöhemmin saavuimme kenttäsairaalaan numero 38 Vaaseniin. Oli myöhäinen yö, vain yksi lääkintäsotilas oli hereillä. Häntä ilmeisesti ärsytti häirityksi tuleminen. Olin jatkuvasti janoissani, ja vaikka tiesin, että keho ei siedä nestettä heti niin vaikean vamman jälkeen, pyysin lääkintämieheltä juotavaa, mutta hän ei edes vastannut pyyntooni.

Minä puolestani ärsyynnyin hänen välinpitämättömyydestään. Ammuslaukku roikkui vielä kaulassani, joten otin konepistooliin tarkoitetun täytteenladatun lippaan ja heitin sen häntä kohti. Makasin selälläni leikkauspöydällä ja olin sitä paitsi heikossa kunnossa vamman vuoksi, joten en saanut heitettyä tarpeeksi kovaa, mikä vieläkin harmittaa minua. Seurauksena oli lääkintämiehen ärtymyksen lisääntyminen. Hän nukutti minut eetterillä. Kun heräsin nukutuksesta, olin siististi, joskaan ei erityisen asiantuntevasti amputoitu ja olin saanut vielä neljä pulloa verta toiseen käsivarteeni.

Olin nyt sotasairaalajärjestelmän osa. Kuuden vuorokauden kuluttua minut kuljetettiin Petroskoin sotasairaalaan, jossa makasin kuukauden. Kun minun oli määrä jättää tämä sairaala ja ensimmäisen kerran aikoihin vetää päälleni univormu, kävi ilmi, että miinanräjähdys oli repinyt housut aivan rikki. Osastonhoitajatar ompeli housunjäänteet jotenkin kokoon niin että olin kutakuinkin edustuskunnossa. Oleskeltuani lyhyen aikaa Siilinjärven sotasairaalassa Kuopion liepeillä saatoin omin voimin matkustaa lähellä kotiani sijaitsevaan Vaasan sotilassairaalaan, jossa Kasten Slätis lokakuun 16. päivänä teki uuden amputaation; vielä tarvittiin kuitenkin täydentävä leikkaus helmikuun viidentenä päivänä 1944.

Sairaalan verstaassa kiinnitin käytöstä poistetun kainalosauvan alaosaan pienen tasanteen, johon saatoin sijoittaa polveni, niin että pystyin kävelemään ilman kainalosauvoja, vaikka leikkaushaava ei ollutkaan vielä parantunut. Joku sairaalan henkilökunnasta lähetti kuvauksen tästä käytännöllisestä keksinnöstä Punaiselle Ristille; toivon että muutkin ovat voineet hyödyntää sitä. Lomilla kotona tein sitten oikean proteesin. Se oli myös suunniteltu käytettäväksi haavan vielä ollessa avoin. Lapsuudestani asti tuttu kyläseppä auttoi minua metalliosien valmistuksessa.

Punaisen Ristin välityksen kautta minua hoidettiin vuoden 1944 keväästä lähtien Ruotsissa. Tukholmalaisessa Sankt Göranin sairaalassa vaikeasti haavoittuneet suomalaiset sotainvalidit täyttivät kokonaisen osaston. Unohtumattomalla tavalla meistä huolehti mm. sairaanhoitajatar Margit Lindmark. Siellä leikattiin jalkani viimeisen kerran toukokuussa 1944.

Muistan erityisen hyvin pari invalidia, jotka makasivat kanssani samassa salissa. Muuan ruotsin kieltä osaamaton potilas kysyi minulta lääkärien kierroksen jälkeen, mitä hänestä oli sanottu. Kerroin lääkäreiden todenneen että hänellä oli suolissa reikiä, joista ravinto valui ulos mahaan. Tähän petikaverini huomautti, että siinä tapauksessa hänellä ei ollut paljon toivoa. Hän kuolikin kohta tämän

jälkeen. Eräs toinen oli haavoittunut niskaan niin pahasti, ettei hän voinut lainkaan liikkua. Hänellä oli myös puhevaikeuksia. Hän oli perheenisä, hänellä oli yöpöydällään valokuva perheestään, vaimo ja viisi lasta. Me lievemmin haavoittuneet käänsimme hänet aamuisin sängyssä jotta hän saattoi maata ja katsella tätä valokuvaa koko päivän

Toipilasaikani vietin Salstan linnassa Uplannissa, jossa vapaaherratar Wera von Essen sotavuosina otti vastaan kuutisenkymmentä suomalaista sotainvalidia. Kesällä sain, suuren metallialan lakon jonkun verran viivästyttämänä, asianmukaisen proteesin ja saatoin heittää pois kotitekoisen. Minut aiemmin amputoinut vaasalainen kirurgi totesi, että olin niin hyvässä kunnossa, että hän luokitteli minut taistelukelpoiseksi. Palasin rykmenttiini loppukesästä 1944. Rykmentti hajotettiin marraskuussa 1944, sota oli loppu. Saatoin aloittaa opiskelun, ensin Helsingissä, myöhemmin Uppsalassa.

Loppusyksystä 1939 alkutalveen 1944 osallistuin kahteen sotaan, välillä oli yhden lukuvuoden tauko koulunkäyntiä varten, kun epävarma rauha vallitsi keväästä 1940 kesään 1941. Minkäänlaista rauhanaikaista asepalvelusta en ole kokenut. Kokemukseni sairaanhoidosta mainittuina vuosina eivät voisi olla paremmat.