Miesten sitoutuessa sotien aikana varsinaisiin sotilastehtäviin naiset ottivat entistä laajemmin vastuun monista tehtävistä sekä sotatoimialueella että kotirintamalla. Lisäksi naiset joutuivat yksin järjestämään perheen huoltamiseen ja lasten kasvatukseen liittyvät asiat. Henkisesti oli sotaleskien asema erityisen vaikea.

Rintamien läheisyydessä toimi jatkuvasti yli 20 000 naista. He olivat lottia, sotilaskotisisaria, sairaanhoitajia, apusisaria, lääkäreitä ja työvelvollisia.

Lotta-Svärd järjestöön kuului jatkosodan aikana yli 200 000 naista, joista keskimäärin 13 000 oli jatkuvasti eri tehtävissä sotatoimialueella. Kotirintaman tehtävissä oli noin 50 000 lottaa. Loput yli 100 000 lottaa toimivat avustavina työntekijöinä oman työnsä ohella. Lottien tehtävät laajenivat jatkosodan aikana siten, että erityisesti viestilottien määrä lisääntyi jatkuvasti. Rintamilla sotilaita lähinnä olivat kanttiinilotat, muonituslotat ja lääkintälotat. Ilmavalvonta oli suureksi osaksi lottien vastuulla. Henkisesti oli erityisen raskasta kaatuneiden evakuointikeskuksissa toimineiden vapaaehtoisten lottien työ. He laittoivat arkkuihin kaatuneet kotiseudulle kuljetettavaksi.

Lotat olivat yleensä aseistamattomia. Poikkeuksena oli keväällä 1944 Helsingin ilmapuolustusta varten perustettu valonheitinpatteri, jonka miehityksen muodostivat lotat. Sen 145 nuorta ylioppilasta saivat myös käsiasekoulutuksen. Joskus saattoi etulinjan lotallakin olla mukanaan pistooli.

Kesällä 1944 sotatoimialueella olleet lotat joutuivat liikuntasodan olosuhteisiin. Lotat joutuivat kulkemaan vetäytyvien joukkojen mukana joutuen myös vihollisen tulen alle.

Lotta-Svärd-järjestöön kuului jo 1930-luvun alkupuolelta lähtien myös tyttöosastoja, joita oli perustettu paikallis- ja kyläosastojen yhteyteen. Myös kouluissa saattoi toimia lottajohdon alaisia tyttöosastoja. Tytöistä käytettiin nimitystä pikkulotta. Nimitys muutettiin vuonna 1943 lottatytöksi. Tyttöjen ikä oli 8-16 vuotta. Jatkosodan aikana oli lopulta lähes 2 000 tyttöosastoa, joihin kuului noin 50 000 tyttöä.

Tyttöosastojen tärkein toimintamuoto olivat työillat, joissa pidettiin luentoja, keskusteltiin ja järjestettiin monipuolista ajanvieteohjelmaa. Liikunnalla oli merkittävä osuus lottatyttöjen kasvatusohjelmassa. Lottatytöt osallistuivat myös innokkaasti Nuorten Talkoot ry:n järjestämiin talkoisiin ja keräyksiin. Tyttöosastot järjestivät erilaisia tilaisuuksia kummilasten, sotaorpojen, invalidien, kansanavun ja aseveljien hyväksi. Lottatytöt auttoivat lottia heidän monissa toimissaan kotirintamalla. Varttuneemmat lottatytöt olivat töissä esimerkiksi muonituspaikoissa, kanttiineissa, päivystäjinä ilmasuojelukeskuksissa sekä lähetteinä toimistoissa ja sotasairaaloissa.

Sotilaskotisisaret toimivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa usein hyvin lähellä etulinjaa.

Sotilaskodit jouduttiin aluksi sijoittamaan telttoihin, latoihin tai muihin vähemmän tarkoitukseen sopiviin rakennuksiin. Kiinteän sotilaskodin yhteydessä toimivat linja-, kuorma- tai pakettiautoissa liikkuvat sotilaskodit, jotka kävivät joukoissa. Asemasotavuosina perustettiin pysyviä sotilaskoteja rintamajoukkojen läheisyyteen. Rintamasotilaskoteja oli lopulta noin
1 000 ja niissä noin 3 000 sotilaskotisisarta.

Jatkosodan toisena vuonna sotilaskotijärjestöä kohtasi menetys, kun Sotilaskotiliiton puheenjohtaja ja kaksi sen ansioitunutta jäsentä saivat surmansa tarkastusmatkalla Kuusamossa partisaaniväijytyksessä.

Kesän 1944 vetäytymisvaiheessa moniin sotilaskoteihin jouduttiin jättämään koko niitten omaisuus. Rintamasotilaskotitoiminta jatkui tästä huolimatta jatkosodan loppuun asti sekä myös Lapin sodassa.

Sotilaskotiyhdistykset toimivat sodan aikana edelleen laajasti myös kotirintamalla. Tavanomaisen sotilaskotitoiminnan lisäksi järjestettiin muun muassa vaatekeräyksiä, avustettiin sairaalatoiminnassa ja autettiin sotainvalideja. Lisäksi sotilaskodit toimivat rintamalle menevien ja rintamalta palaavien sotilaiden tuki- ja huoltopisteinä.

Erityisen lähellä rintamajoukkoja toimivat rajavartioemännät. He olivat toimineet rauhan aikana rajan pinnassa vartiostojen toimipaikoilla. Kun rajavartiojoukot perustettiin puolustusvalmiutta kohotettaessa lähtivät rajavartioemännät joukkojensa mukaan. Monen toimipaikka oli sodan aikana hyvin lähellä etulinjaa.

Suomen Punaisen Ristin sairaanhoitajatartoimisto suoritti välirauhan aikana Päämajan lääkintäosaston toimeksiannosta maamme koko sairaanhoitajatyövoiman kartoituksen. Tämän perusteella Suomen Punainen Risti sai Päämajalta sairaanhoitajien sijoitustehtävät. Jatkosodan alkaessa puolustusvoimien palvelukseen sijoitettiin noin 4700 sairaanhoitajaa. Valtaosa sairaanhoitajista toimi kotialueella sotasairaaloissa, mutta osa toimi sotatoimialueella kenttäsairaaloissa, sairasjunissa ja eräissä muissa sairaanhoidon toimipaikoissa. Kenttälääkintämuodostelmiin sijoitettiin nuoria 23-35-vuotiaita hoitajattaria. Yhteensä oli puolustusvoimien palveluksessa sodan eri vaiheissa 13 194 Suomen Punaisen Ristin sijoittamaa hoitajatarta. Palveluksessa samanaikaisesti olleiden määrä vaihteli välillä
2 500-4 700 sairaanhoitajaa.

Sotasairaaloissa toimi jatkosodan aikana myös apusisaria. Suomen Punainen Risti oli kesäkuun lopussa perustanut apusisarjärjestön, jonka johtokunnassa oli muun muassa työläisnaisjärjestöjen ja partioliikkeen edustus. Apusisaret saivat noin yhdeksän kuukauden koulutuksen sairaaloissa. Monet olivat sitä ennen käyneet esimerkiksi partioliikkeen järjestämän ensiapukurssin. Erityisesti kesällä 1944 apusisarien tarve oli suuri ja heidät kaikki pyrittiin saamaan palvelukseen. Yhteensä apusisarjärjestöön kuului noin 3 500 nuorta naista.

Sotatoimialueella toimi myös työvelvollisia naisia. Laki työvelvollisuudesta oli säädetty lokakuussa 1939. Työvelvollisia olivat kaikki 18-54-vuotiaat kansalaiset, siis myös naiset. Perheestään huoltovelvolliset naiset oli kuitenkin vapautettu työvelvollisuudesta. Työvelvollinen voitiin määrätä myös kotipaikkakuntansa ulkopuolelle eikä hän voinut valita työnsä laatua. Siitä maksettiin erikseen määrätty palkka. Pääosa työvelvollisista naisista toimi kotialueella, mutta osa joutui työskentelemään sotatoimialueella. Esimerkiksi rintamien läheisyydessä toimineissa pesulajunissa toimi lottien lisäksi verrattain paljon työvelvollisia naisia. Heidän työpanoksensa oli suuri, sillä junissa pestiin kuukausittain noin 70 000 kiloa sotilaiden pyykkiä.

Kotirintamalla oli erityisesti jatkosodan alussa vakava työvoimapula. Kun tavanomaisista töistä jouduttiin hyvin nopeasti irrottamaan 400 000-500 000 miestä sotatoimiin, oli elintärkeää saada ainakin maan elinkeinoelämän ja sotatoimien jatkuvuuden kannalta ratkaisevin osa heistä korvattua uudella työvoimalla. Naiset ottivat tämän vastuun. Monet naiset joutuivat opettelemaan ammatteja, jotka olivat aikaisemmin kuuluneet kokonaan miehille. Vuoden 1941 lopulla osittain juuri työvoimapulan johdosta aloitettu vanhimpien ikäluokkien kotiuttaminen rintamajoukoista helpotti jonkin verran työvoimatilannetta. Pulaa ammattitaitoisesta työvoimasta oli kuitenkin koko sodan ajan. Naisten osuus maamme koko teollisuuden työvoimasta oli lopulta noin puolet. Sotatarviketeollisuuden noin 140 000 työntekijästä oli naisia 55 %. Heidän panoksensa oli näin ollen teollisuuden tuotannon ylläpidossa ratkaisevan tärkeää.

Myös monien maatilan emäntien vastuu ja työtaakka kasvoi sodan aikana olennaisesti isännän ja muun miesväen ollessa rintamalla. Naiset joutuivat tekemään tavanomaisten tehtäviensä lisäksi miehille normaalisti kuuluvia maataloustöitä. Näihin sisältyi myös raskaita ruumiillisia töitä. Työvoimapulasta johtuen jouduttiin kymmeniä tuhansia neuvostoliittolaisia sotavankeja käyttämään maataloustöissä. Tällöin joutuivat maatilojen emännät usein myös työnjohtajan tehtäviin omien toimiensa ohella.

Kotirintamalla työvelvolliset naiset joutuivat hyvin monenlaatuisiin tehtäviin. Erityisen paljon naisia oli maataloustöissä, esimerkiksi vuonna 1943 noin 140 000. Työ kesti 1-2 viikkoa. Osa oli kaupunkilaisia, jotka eivät olleet koskaan tehneet maataloustöitä. Naisia komennettiin paljon myös rakennustöihin, joissa naisia oli työskennellyt runsaasti jo ennen sotia.

Pienehköjä määriä naisia oli esimerkiksi autonkuljettajina, raitiovaununkuljettajina ja postinkantajina.

Talkootyöt olivat vapaaehtoisia, eikä niihin komennettu työvelvollisia. Talkoot saivat hyvin laajat mittasuhteet koko kansan keskuudessa. Kouluikäiset tytöt keräsivät aluksi vaatteita, lumppuja, pulloja ja muuta kodeissa vähemmän tarpeellista tavaraa. Myöhemmin tytöt osallistuivat myös maataloustöihin heinäpelloilla ja metsätöihin mottitalkoissa.

Sotatoimialueen tai kotirintaman töiden lisäksi naisten vastuu korostui myös muussa elämässä. Monessa evakkoperheessä äiti joutui yksin huolehtimaan lukemattomista perheen sijoittumiseen ja toimeentuloon liittyvistä asioista isän ollessa rintamalla. Sotaleskien taakka oli hyvin raskas sekä henkisesti että toimeentulon kannalta. Monen äidin vastuulle jäi kaikkien muiden lisääntyneiden tehtävien lisäksi lasten kasvatus lähes kokonaan. Äidit kestivät taakkansa hyvin uhrautuvasti ja vaikuttivat merkittävästi siihen, että kotirintama kesti.

Kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena Suomen äitejä kohtaan ylipäällikkö sotamarsalkka C. G. Mannerheim myönsi armeijamme nimissä Vapaudenristin Suomen äideille äitienpäivänä vuonna 1942. Koko eduskunta oli kokoontunut tämän päiväkäskyn vastaanottoa varten. Päiväkäsky luovutettiin kaikille Suomen kirkoille säilytettäväksi sen arvon edellyttämällä paikalla.