Talvisodan aikana
Talvisodassa kaatui noin 23 000 suomalaista sotilasta. Haavoittuneita oli noin 43 000. Pysyvä vamma jäi 23 000:lle. Invalideista 80 % oli haavoittuneita. Loput olivat sodan johdosta sairastuneita, paleltuneita tai tapaturman uhriksi joutuneita. Sotainvalidit olivat yleensä nuoria, sillä heidän keski-ikänsä oli vuonna 1940 28 vuotta. Alle 20-vuotiaita oli noin 3 % invalideista.
Sotavammaisten lakisääteinen huolto, joka perustui ennen sotaa annettuihin lakeihin, osoittautui pian riittämättömäksi. Lisäksi korvausasioiden käsittely viivästyi pahasti suuren työruuhkan johdosta. Monet vaikeavammaiset ja siten työkyvyttömät invalidit elivät aluksi pelkästään sukulaisten ja vapaaehtoisjärjestöjen avulla. Korvauspäätösten jälkeenkin ainakin perheellisten sotainvalidien toimeentulo oli mahdotonta pelkästään korvausten varassa. Lievemmin vammautuneiden asema oli helpompi, koska he joko palasivat entisiin töihinsä tai siirtyivät työelämään aloille, joissa työskentely oli mahdollista vammoista huolimatta.
Lakisääteisen sotainvalideista huolehtimisen puutteellisuuden johdosta muodostui vapaan järjestötyön osuus huollosta merkittäväksi. Työhön osallistuivat kaikki yhteiskuntapiirit. Talvisota oli herättänyt voimakasta sosiaalista vastuuta ja sodan uhreista huolehtiminen koettiin kansalliseksi kunnia-asiaksi. Sotainvalidien ja heidän perheidensä avustamiseen osallistuivat jo talvisodan aikana Suomen Punainen Risti, Lotta-Svärd-järjestö, Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvaliidien Liitto, Vapaussodan Invaliidien Liitto ja Työläisnaisliitto.
Kesäkuussa 1940 perustettiin Invalidisäätiö sosiaaliministeriön aloitteesta. Säätiön tehtäväksi asetettiin maamme invalidien, ensisijaisesti sotainvalidien sekä heidän ja kaatuneiden omaisten huolto. Säätiön Helsinkiin vuonna 1943 valmistunut kuntoutuslaitos on ollut koko toimintansa ajan maamme suurin tämän tyyppinen laitos. Vuoteen 1945 asti laitoksen asiakkaat olivat miltei yksinomaan sotainvalideja tai heidän omaisiaan.
Talvisodasta palanneet sotilaat alkoivat perustaa kotiuduttuaan aseveliyhdistyksiä , joiden tehtävänä oli ylläpitää sodan aikana syntynyttä aseveljeyttä sekä toisaalta huolehtia sotainvalideista ja kaatuneiden omaisista sekä muista sodasta kärsineistä. Yhdistysten pohjalta perustettiin elokuussa 1940 Suomen Aseveljien Liitto. Se oli puoluepoliittisesti sitoutumaton ja jäsenistö muodostui kaikista kansalaispiireistä ja maailmankatsomuksellisista suuntauksista. Liitto oli Suomen oloissa poikkeuksellisen merkittävä, sillä jäseniä oli lopulta yli 200 000. Sotainvalideja liitto auttoi hyvin laajalla tukitoiminnalla.
Sotainvalidien oma liitto, Sotainvalidien Veljesliitto, perustettiin elokuussa 1940. Jäseniä liitossa oli aloitusvuonna 5000 ja vuonna 1941 10 000. Liiton tärkeimmäksi tehtäväksi katsottiin aluksi jäsenistön saaminen mahdollisimman pian takaisin työelämään. Sotainvalidit eivät halunneet jäädä muiden ihmisten armoille ja elätettäviksi, niin kuin oli käynyt vaikeavammaisille invalideille useimmiten ennen talvisotaa.
Sotainvalidien Veljesliitto otti tehtäväkseen valvoa, että valtio huolehti riittävästi sotainvalideista. Liitto seurasi lainsäädäntöä ja teki ehdotuksia sen parantamiseksi. Liitto auttoi sotainvalideja myös omalla huoltotoiminnallaan. Jäsenille jaettiin avustuksia sitä mukaa kuin liitto sai omia varoja käytettäväkseen.
Jatkosota ja sen jälkeinen aika
Jatkosodassa ja Lapin sodassa kaatui yhteensä 59 400 suomalaista sotilasta. Haavoittuneita oli noin 145 000. Heistä 77 700 sai pysyvän vamman. Jatkosodan haavoittuneista 7300 oli haavoittunut myös talvisodassa. Siviilihenkilöitä haavoittui yhteensä 3200.
Sodan jälkeen jouduttiin lakkauttamaan muun muassa Suomen Aseveljien Liitto ja Lotta-Svärd-järjestö. Sotainvalidien Veljesliiton merkitys korostui entisestään, kun se joutui ottamaan myös näiden kahden järjestön aikaisemmin hoitamia tehtäviä itselleen. Liiton jäsenmäärä oli vuonna 1945 jo 40 000 ja 1940-luvun lopulla 50 000. Sotainvalidityö siirtyi yhä enemmän liitolle ja se otti vastuun sotainvalidihuollon kehittämisestä. Sotainvalidien Veljesliitto kehittyi nopeasti maan suurimpiin kuuluvaksi sosiaaliseksi huoltojärjestöksi. Liitto otti hoitaakseen paitsi vapaaehtoisen huollon tehtäviä myös vaikeavammaisten laitoshoidon.
Kaiken kaikkiaan viime sodissamme vammautui noin 200 000 henkilöä, joista yli puolet parani niin, ettei heille jäänyt pysyvää haittaa. Pysyvän vamman saaneita oli noin 94 000.
Valtaosa sotainvalideista palasi työelämään. Vaikeavammaisille tarjottiin ammattikoulutusta, yleiskoulutusta sekä työväline- ja työhönsijoitusapua. Vuosina 1940-1955 ammattikoulutusta sai lähes 10 000 sotainvalidia. Lukuisat jopa sadan prosentin haitta-asteen invalidit pääsivät ansiotöihin.
Sotainvalidien määrä on vähentynyt vuosien kuluessa siten, että näitä maamme puolesta suuren uhrauksen antaneita veteraaneja oli enää 26 000 vuoden 2000 alussa. Osa sotainvalideista oli haavoittuessaan hyvin nuoria, joten koko Suomen kansan kunniavelkaan liittyvä sotainvalidityö tulee jatkumaan ainakin 2020-luvulle asti.