Lyly, Pentti Adolf:

Sodanajan nostomiespalvelun aloitin 15.10.1943 Laatokan rannalla Jaakkiman Huuhanmäessä pst-koulutuksessa. Tyrjän rykmenttiin Ohdalla minut kirjattiin 12.5.1944. Haavoituin Siiranmäen taisteluissa 1944. Siviiliin pääsin 8.3.1945. Invaliditeettiasteeni määriteltiin vasta 1984.

Sodan vaikutuksista

Sodan ainoa, mutta samalla myös ratkaisevan tärkeä myönteinen vaikutus on ollut se, että olen saanut ja saan edelleenkin elää vapaassa ja itsenäisessä isänmaassa. Tietoisuus siitä, että olen noina isänmaan kohtalon vuosina itsekin saanut olla tätä maata puolustamassa, on arvokas.

Vasta nyt vanhuudessa on vaimoni tekemästä sukututkimuksesta selvinnyt, että isän puoleiset varhaiset esi-isäni suoraan alenevassa polvessa palvelivat monen polven ajan jo 1500~Iuvulta lähtien satakuntalaislippukunnissa ja sen jälkeen 1626 lähtien Porin rykmentissä. Kukaties olen joutunut kulkemaan Kannaksella ja Pohjois-Inkerissä joitakin samoja polkuja kuin varhaiset esi-isäni, ainakin samassa tehtävässä. Varmasti monella aseveljelläni on samanlainen tausta.

Edellä sanomaani sisältyy toisella elämäntasolla myös se, että Siiranmäessä sain yhteyden ylöspäin. Kaikesta paljosta ja toistuvasta kovakorvaisuudestani huolimatta minun on suotu – niin uskon – säilyttää linja avoimena siitä asti.

Minulle henkilökohtaisesti sodan kielteisesti vaikuttaneista seikoista hankalin on sotavammani vuosikymmenien myötä syntyneine liitynnänsineen. Katkeralta tuntuu, että viranomaiset pyrkivät aina ratkaisemaan tulkinnanvaraiset tapaukset valtion eli yhteisön etujen mukaisiksi ja yksilön tappioksi. Jo ikivanha Ruotsin maakuntalaki sanoo, että kun punnukset menevät tasan, on päätös tehtävä yksilön eikä yhteisön hyväksi. Laissa puolustetaan jopa yhteisön vastaisen rikkomuksen tehnyttä yksilöä; miksi viranomainen ei vastaavasti asetu yhteiskunnan puolesta taistelleen veteraanin puolelle?

Sodanjälkeisestä ilmapiiristä

Syksyllä 1944 sain komennuksen Helsinkiin marraskuun sotilasylioppilaskirjoituksiin. Reputin matematiikassa – äidinkielen ja saksan selvitin. Sain kuitenkin jatkoksi pitkän opintoloman. Sota-ajan nostomiespalvelu luettiin varusmiespalveluksi, ja niin pääsin siviiliin 8.3.1945 täysin palvelleena.

Lomalla oli tärkeimpänä tehtävänäni päntätä matematiikkaa sekä yksin että joskus jonkun toisen osaavamman opastamana. Maaliskuun sotilasylioppilaskirjoituksissa 1945 sain kuin sainkin reput suoritetuiksi.

Samoihin aikoihin pääsin Hietalahden laivatelakalle isäni osastolle viilarin oppiin. Olin erään ammattimiehen apuna mm. poraamassa laakeripukkeja Neuvostoliitolle sotakorvauksena toimitettaviin jokialuksiin. Olin siis vähältä osaltani avustamassa imperialistista suurvaltaa entistä mahtavammaksi, kuten eräs tuttavani vuosikymmeniä myöhemmin asiaa naureskeli.

Ajankohdan ilmapiiri oli levoton, ahdistuneen odottava, epävarmuus tulevasta ankeutti kaikkea. Hietalahden telakalla oli näinä vuosina aina lakkoiluun valmis iskujoukko heitettäväksi barrikadeille.

Sotakorvaustöillä oli tiukka aikataulu, myöhästyminen tiesi isoja sakkoja. Isäni asema suuren konehallin ylityönjohtajana oli hyvin vaikea: paineita tuli niin esimiesten kuin työntekijöidenkin taholta. Työt oli saatava valmiiksi lakoista huolimatta. Muutamaa vuotta aikaisemmin jotkut työntekijät olivat uhanneet häntä Berliinillä; nyt samat uhkailivat Moskovalla ja Hotelli Tornissa asuvalla neuvostoliittolaisella valvontakomissiolla.

Tiuhaan vaihtuvat neuvostolaisinsinöörit olivat tarkastuskäynneillään nopeita hylkäämään ja hitaita hyväksymään, heillä oli voittajan ylimieliset eleet ja kopea käytös. Sellaiset koneen sisäosat, joissa oli esimerkiksi vähäisiä, täysin merkityksettömiä valantavirheitä tai naarmuja, piti joskus asentaa yöllä paikoilleen siten, ettei niitä olisi seuraavana aamuna aiheetta hylätty viivästymissakkoja keräämään. Pahimpina aikoina isäni lähti varhain vaikka sunnuntaiaamuisin Kalliosta Hietalahteen tarkastamaan yön aikana tehtyjä töitä. Olin usein mukana tavallaan henkisenä tukena.

Opiskeluajasta

Syksyllä 1945 ilmoittauduin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelliseen osastoon opiskelemaan mm. kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä.

Liityin Eteläsuomalaiseen osakuntaan. Yliopistossa kuten osakunnissakin oli tällöin sodan takia monta eri ikäpolvea. Osakuntaelämä oli vilkasta ja riehakasta, kosteatakin. Sodasta palanneet miehet yrittivät etsiä sotaan jäänyttä nuoruuttaan väellä ja voimalla kuka mistäkin. Riehakkuuden vahvana taustatekijänä oli tietysti ajankohdan ilmapiiri: yleinen epävarmuus tulevasta, sisäpoliittinen kiihkoilu, ulkopoliittinen painostus, pula ja puute, kortilla jaettavien ravinnon ja vaatteiden niukkuus, masentava sotasyyllisyysoikeudenkäynti, valvontakomission edesottamukset.

Muistan yhä kuin eilisen päivän, kun ensi kerran näin valvontakomission edustajia: kolme tiukkailmeistä neuvostoupseeria marssi rinnakkain Rautatientorin reunustaa kohti Kaisaniemenkatua. Hätkähdin niin, että pysähdyin paikalleni. Upseerien univormut, koppalakit, saappaat – kaikki hohtivat uutuuttaan. Itselläni oli vanhasta asetakista poletit poistaen ja napit vaihtaen siviilimäiseksi muokattu pikkutakki ja armeijan vanhat saappaat. Vastakohta oli joka suhteessa täydellinen.

Kommunistien hallitseman Valpon valvonta ulottui tietysti ylioppilaselämään ja osakuntiinkin. Eteläsuomalaisessa osakunnassakin tiedettiin ja tunnettiin kaksi jäsentä Valpon agenteiksi, jotka raportoivat henkilöistä ja mielialoista tietoja Valpolle. Toinen sattui olemaan omasta koulustani – nimet jääkööt omaan häpeäänsä.

Eräs opiskelijatoverini ja ystäväni kertoi usein yliopistolla tavatessamme, että hän oli ollut taas edellisiltana Valpossa kuulusteltavana asekätkennästä -syynä oli se, että hän oli palvellut kadettiupseerina Mannerheim-ristin ritarin, eversti Alpo Marttisen komentamassa JR 61:ssä.

Elämän aineellisen puolen – ravinnon ja vaatetuksen – niukkuus oli toki kestettävissä. Vaikeampaa oli nähdä ja kokea omaksumiemme arvojen yleinen inflaatio, jopa halveksunta. Rasittavinta oli epävarmuus Suomen tulevaisuudesta ja sen myötä omastakin. Me silloiset sodasta palanneet nuoret tunsimme todella elävämme ”vaaran vuosia”.

Monitahoisesti näköaloja avartava vaikutus oli sillä, että sain osakunnan stipendiaattina viettää toukokuun 1949 Uppsalassa Stockholms Nationin vieraana. Se merkitsi avausta tulevaan, uusia näköaloja. Uppsalassa vietettiin silloin loistokkaasti isäntäosakunnan 300-vuotisjuhlaa niin Uppsalan linnassa kuin vähän muuallakin. Siellä tuntui kaiken vaurauden ja rauhan keskellä siltä, kuin toista maailmansotaa ei olisi koskaan ollutkaan. Siellä idyllisessä rauhassa tapasin nuoren virolaisopiskelijan ja hänen suomalaisen vaimonsa, joille minun oli määrä viedä edellisen stipendiaatin terveiset Helsingistä. Virolaisopiskelija oli aikanaan paennut venäläismiehittäjien sortoa yhdessä vanhempiensa kanssa. He olivat siirtyneet Itämeren yli Virosta Ruotsiin moottoriveneellä. En silloin vielä tiennyt, kuten meillä ei yleensäkään tiedetty, että toinen maailmansota jatkui vielä Virossa; vastarintaliike, metsäveljet, kävi yhä sissisotaa miehittäjää vastaan ja toisaalta virolaisten massakyyditykset Siperiaan jatkuivat.

Työelämän kokemuksista

Sain filosofian kandidaatin tutkinnon päätökseen niin, että ehdin filosofisen tiedekunnan kevään 1950 promootioon. Edellisestä promootiosta oli ehtinyt kulua sotien takia jo 14 vuotta – yhtä pitkä katkos oli ollut vain Isonvihan aikana. Tämä oli 300-vuotisen sarjan 80. promootio. Helsingin kaupungin 400-vuotisjuhlavuosi antoi lisähohtoa promootiolle. Promoottorivuorossa oli sotasyyllisyysvankeudesta vast’ikään vapautunut professori Edwin Linkomies, jolle tehtävä merkitsi juhlavaa paluuta yhteiskunnalliseen julkisuuteen. Linkomiehellä oli paljon enemmän huumorintajua ja myös ystävällisyyttä kuin yleisesti uskotaan. Ylimielisellä ja ironisella puhetavalla hän halusi vain koetella, oliko toisessa miestä.

Laajasti katsoen vuoden 1950 promootio merkitsi yliopistossa paluuta entisiin perinteisiin ja johtajiin, kannanilmaisuna taitekohtaa ja aatteellista virstanpylvästä. Sodan jälkeinen kulttuurimurros oli yliopistomaailmassa nyt katsottu ohitetuksi.