Sotilaspapistolla oli maassamme jo ennen sotia vakiintunut ja tunnustettu asema. Sotilaspappien tehtävänä oli sotien aikana varsinaisen hengellisen työn ja sielunhoidon lisäksi kaatuneiden huolto ja osallistuminen valistustoimintaan. Jatkosodassa jokaisessa pataljoonassa oli sotilaspappi, joka oli näin ollen jatkuvasti joukkonsa mukana etulinjan tuntumassa. Toiminnan laajuutta kuvaa se, että esimerkiksi jatkosodan aikana maamme evankelis-luterilaisen kirkon noin 1400 papista toimi sotilaspappeina pitemmän tai lyhyemmän ajan 880 pappia eli 63 %.

Ortodoksisia sotilaspappeja oli eri toimintapaikoissa yleensä 12-16. Jatkosodassa sai sankarikuoleman kaikkiaan 23 pappia. Talvisodassa oli kaatunut 12 pappia.

Kaatuneiden huolto oli jo talvisodassa määrätty sotilaspapiston tehtäväksi, vaikka kaatuneiden huolto oli suureksi osaksi muuta kuin hengellistä toimintaa. Kaatuneet tuli huoltaa rintaman takana ja tuoda kotiseudulle, jossa järjestettiin sankarihautajaiset. Sotilaspapit kirjoittivat kaatuneen omaisille henkilökohtaisen kirjeen, jossa oli tietoja vainajan viime vaiheista. Näiden kirjeiden kirjoittaminen oli etulinjan papeille raskas tehtävä, mutta omaisille kirjeet olivat äärettömän tärkeitä.

Tilapäisesti jouduttiin kaatuneita hautaamaan myös kentälle, mutta myös nämä kaatuneet tuotiin mahdollisimman pian kotiseudulle. Vihollisen kaatuneet jouduttiin yleensä peittämään joukkohautoihin kentälle.

Sotilaspapiston hengellisellä työllä sekä jokaisen sotilaan tietoisuudella siitä, että kaatuneet toimitetaan kaikin keinoin kotikuntaan sankarihautaan haudattavaksi, oli suuri merkitys sotilaiden mielialalle. Suomalainen kaatuneiden huoltojärjestelmä oli ainutlaatuinen koko maailmassa. Muualla kaatuneet haudattiin yleensä kenttähautausmaihin hyvinkin kauas kotimaastaan. Nämä hautausmaat tuhoutuivat suureksi osaksi sodan ja sotien jälkeisen ajan myllerryksessä.