Tauno Juvonen:

Laivaelämää

Toukokuussa 1933 PsI Ilmarinen sai miehistönsä. Alus oli Aurajoessa Crichton-Vuleanin alueella. Telakan henkilöitä oli edelleen suorittamassa viimeistelytöitä laivalla. Me nuoret miehet saimme korvat punaisina kuulla laivan puhdistustöitä suorittavien rempseiden telakkanaisten jutustelua henkilökohtaisista yksityisasioistaan. Laivalla kävi myös pienikokoinen mies, jota sanottiin amiraali Mooreksi, hänen tiedettiin olevan Englannista.

Aliupseereilla oli kolme asuinpaikkaa. Vanhemmat aliupseerit (pursimiehet), n. 10 henkilöä, asuivat pursimiesmessissä. Minä asuin kersanttimessissä yhdessä 3 0 muun kanssa. Skanssi 4:ssa asui 10 nuorempaa aliupseeria. Messipojat hoitivat ruokapuolen ja siivouksen. Pöydät ja penkit nostettiin yöksi katon rajaan. Samoin makuupussit, joissa nukuimme yöt.

Vapaa-aikana pelattiin korttia – myös rahasta, mutta enimmäkseen marjapussia ja muita seurapelejä. Politiikkaa ei paljon puhuttu, ei edes sodan aikana. Sentään pohdittiin, jos Saksa voittaa, saamme olla Suomessa. Neuvostoliiton voittaessa on Siperia edessä.

Yksityisomaisuus sai olla rauhassa. Uudessakaupungissa (Suomen Joutsenen aikana) jokaisen rahat olivat ikkunalaudalla, eikä kukaan joutunut kyselemään rahojensa perään. Samoin Ilmarisella ei kaappeja pidetty lukossa.

Toukokuussa 1933 tuli panssarilaiva Ilmariselle n 50 aliupseeria, niistä on tänään jäljellä luultavasti vain yksi maantientallaaja, allekirjoittanut.

Suurimman ajan olimme ankkurissa Lappohjassa, jossa harjoiteltiin ja kunnostettiin alusta. Teimme myös matkoja kotimaan kaupunkeihin. Ensimmäisillä merimatkoilla laiva osoittautui kovin kallistuvaiseksi. varsinkin kovalla tuulella. Sen vuoksi laivaan laitatettiin pallekölit kummallekin puolen pohjaa. Eräänä iltana v. 1934 oli tarkoitus lähteä Vaasaan. Koska oli jo ilta, päätettiin kuitenkin jäädä ankkuriin. Ankkuripaikan veden syvyys piti mitata ja ilmoittaa pohjan laatu. Kersantti Ansden suoritti tehtävän ja ilmoitti: – Herra komentaja, 10 metriä ja ”olkipohja”. (Olkipohja oli silloin, kun luotiliinasta nousi ruokoja).

Seuraavana aamuna lähdettiin kohti Vaasaa, mutta laivan päällikkönä toiminut Virta vei aluksen matalikon yli. Tuntui, kuin olisi kuljettu pitkin perunapeltoa, laiva alkoi kallistua vasemmalle ja konehuone 2 alkoi täyttyä vedellä. Omat pumput eivät riittäneet, piti saada apuvoimia Vaasasta. Ilmarisella oli mukana Rannikkolaivaston päällikkö komentaja Ikonen, joten myös hän joutui ikävällä tavalla vastuuseen tapahtumasta. Laiva jouduttiin telakoimaan sen jälkeen Suomenlinnaan.

PsI Ilmarinen teki myös vierailumatkoja naapurimaiden kaupunkeihin. Kerran kuljetettiin Ruotsin suurlähettiläs Heidenstamin ruumisarkku Tukholmaan.

Talvisodan aikana suoritimme eniten ilmatorjuntatehtäviä. Airistolla olivat kummatkin panssarilaivat, Ilmarinen ja Väinämöinen. Joulupäivänä vihollisen pudottamat pommit aiheuttivat yhden matruusin kuoleman ja useiden henkilöiden haavoittumisen. Pommin sirpaleet aiheuttivat myös reikiä Ilmarisen peräosaan.

Jatkosodan aikana panssarilaivat pommittivat pari kertaa Hangon kaupunkia, suorittivat ilmatorjunta- ja saattopalvelua.

Toimin ensin apukoneiden hoitajana. Koneita oli kaksi ja teho 100 hv. Noin vuoden kuluttua oli paikkani konehuone 4:ssa, jossa toimin suurimman osan laiva-ajastani. Konemestarina oli Lauri Saari. Esimiesten ja alaisten väliset arvoasteikot olivat kunniassaan joka suuntaan, sinuttelu ei sopinut, teitittely ei monien yhteisten työvuosien jälkeen ollut hyvä, siispä se kolmas muoto oli käytössä. Päivittäin huollettiin koneet, vahtivuoro oli 4 tuntia, vapaa-vuoro saman verran.

Syyskuun 13. päivänä 1941 konehuone 4:n konemestarina ollut Hugo Valtonen oli sairaslomalla ja minä jouduin tekemään hänen vahtivuoronsa. Sen takia vahtivuoroni vaihtui ja se loppui klo 20.00. Ilman vahtivuoroni vaihtumista olisin ollut konehuone 4:ssa klo 20.00 jälkeen.

13.9.1941

Panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen kulkivat kohti Saarenmaata ja Hiidenmaata – ja samalla Ilmarinen kohti tuhoaan. Panssarilaivoihin luotettiin, niissä oli vahva aseistus ja vahvat panssarikyljet. Kukaan ei aavistanut tuhon tapahtuvan niin nopeasti kuin se sitten tapahtui. Tai olihan siellä kohtalonsa aavistaviakin, kuten Ruben Peltonen, joka ennen viimeistä ateriaansa ilmoitti, ettei kannata syödä, koska tältä matkalta ei enää palata – mikä hänen kohdallaan järkyttävästi toteutuikin.

Olin juuri mennyt kahvinkeittoon aliupseerimessiin, kello oli 20.30, kun tapahtui tärähdys. Kahvipannu. kimposi ehkä 10 cm ylöspäin, käännyin ympäri, mutta toinen tärähdys seurasi välittömästi, enkä enää ehtinyt irrottaa kahvipannun johtoa. Kahvipannu lensi pöytineen yläilmoihin. Ensimmäisenä ajatuksena oli heti lähteä alas suojatehtäviin. Olimmehan usein harjoitelleet vesivuotojen tukkimista puukiiloilla. Suunta kuitenkin muuttui, kun skanssin rappusilla oli tulijoita yläsuuntaan. Laiva oli kallistunut vasemmalle, joten tykistön ammukset, jotka olivat sijoitettu rappusten sivulle, putoilivat tulijoiden päälle. Vaistomaisesti astuin avoimesta ovesta ulos kannelle. Laiva oli kallistunut niin paljon, että jouduin nelinkontin kiipeämään kohti reunaa ja siitä laivan sivun päälle.

Laivan ollessa kallistuneena ehkä 45 astetta sen liike pysähtyi ja ehdin jo toivoa pienen hetken, että laiva nousisi oikeaan asentoon, mutta se toivo ei toteutunut. Laivan yhä kallistuessa huomasin seisovani pohjan ja kölin päällä. Ympärillä liikkui jo suuri joukko miehiä, joista osa hyppäsi mustaan veteen ja painuivat pohjaan raskaine varusteineen. Pimeässä seisten – ikään kuin suurella luodolla – jonka sivuilta löivät tulenlieskat, tulivat mieleen laivassa olevat ammusvarastot. Ne voivat räjähtää… Kalle Saarisen kanssa pohdimme tätä mahdollisuutta, mutta olimme yksimielisiä siitä, ettei kannata kuitenkaan lähteä uimaan, vaan pysyteltiin pohjan päällä.

Silhuettikuvina näkyivät lähistöllä vartiomoottoriveneet ja koska ne eivät tulleet lähemmäksi, perustimme huutokuoron ”AJAKAA TÄNNE!” Niinpä VMV I Itn Peltosen johtamana ajoi juuri oikeaan kohtaan Ilmarisen keulan eteen. Pohjan päällä ei ollut minkäänlaista paniikkia, eikä kukaan koittanut etuilla päästessään paravaanivaijeria pitkin pienempään alukseen. Oli siinä sentään sen verran aikaa, että ehdimme sopia siitä, että Saarinen menee ensin ja minä tulen viimeisenä. Näin nousivat 57 miestä VMV I:n suojiin. Laivan sisälle oli jäänyt paljon miehiä, joilla ei ollut mitään toivoa päästä sieltä ulos. Koputukset laivan pohjaan olivat viimeiset epätoivoiset yritykset saada apua.

Katselimme VMV:n kannelta uljaan lippulaivamme kuolinkamppailun viimeisiä hetkiä. Kerran vielä Ilmarinen – kuin voimaansa uhoten – nosti keulansa ylös ja perä edellä vaipui hitaasti veden pinnan alle, öljyn ja ilmakuplien noustessa merkiksi uljaan laivamme viimeisestä lepopaikasta.

Sen mukana oli mennyt 271 parhaassa iässä olevaa miestä. Teimme vielä viimeisen tervehdyksemme ”lakki päästä”-komennolla.

Tämän jälkeen pyysin VMV-miehiä laskemaan veneen vesille, että voisimme auttaa veden varassa olevia kavereita. Pian olimme veneessä ja Kallisen soutaessa nostimme 5-6 miestä kylmästä ja öljyisestä vedestä. Toiset olivat niin uupuneita, etteivät pystyneet nimeään sanomaan. Viimeinen pelastettava oli jo veden pinnan alla, mutta käsi sai otteen tukasta, ja niin tuli yksi pelastunut lisää pieneen joukkoomme, yhteensä 132 aseveljeä.

Näin päättyi palvelukseni PsI Ilmarisella. Se oli ollut kotini ja kiinnekohtani 8 v 4 kk 13 pv.

Muistojuhlia

Sotatilan johdosta PsI Ilmarisen tuhosta ei annettu tietoa julkisuuteen virallista tietä, mutta tieto tapahtumasta kyllä levisi nopeasti.

Rauhan aikana vuosittain 13.9. on perinteellisesti järjestetty muistojuhla PI Ilmarisen ja sen mukana hukkuneiden muistoksi.

Vaikuttavimpia muistotilaisuuksia oli kesäkuun 7. päivänä 1991, kun yksi helsinkiläinen ja neljä turkulaista veteraania saivat kuljetuksen Ilmarisen uppoamispaikalle. Paikalla ollut pienoissukellusalus Nicolaus kuljetti meidät kolmessa ryhmässä alas Ilmarisen viereen. Näky oli yllättävä.

Siinä oli laiva, jonka olimme pakotetut jättämään lähes 50 vuotta sitten, metrin etäisyydellä. Sukellusalus kolahteli jossain vaiheessa Ilmarisen kylkeen. Tykinputket sojottivat edelleen, vaikkakin nyt kannen alapuolella. Ainut pettymys oli, ettemme löytäneet sitä repeytymää, joka oli aiheuttanut Ilmarisen tuhon.