Punakaartin mukana rintamalle

Elli Nurminen, 18-vuotias:

Me jouduimme sitten Kyröskoskelle ensimmäiseksi niin kuin sotahistoriakin kertoo, että punaiset joukot vietiin Siuron ja Kyröskosken kautta, ensin Siuroon, sitten Kyröskoskelle ja sieltä sitten Ikaalisten rintamalle. Minulla ei ollut tietenkään sodankäynnistä minkään näköistä mielikuvaakaan, minkälaista se oikein on ja mitä siellä tapahtuu.

Hevosilla me menimme sitten jään yli määräpaikkaan Ikaalista kohden ja ensimmäinen kosketus viholliseen oli hyvin alkeellinen. Siellä oli erään kivinavetan takana muutamia valkoisia, jotka rupesivat ampumaan kivääreillä ja meidän ryhmä sitten ampui tietysti vastaan metsiköstä ilman minkään näköistä sen kummempaa suunnitelmaa ja komennusta.

Ja niin kuin yleensä tiedetään, niin punaisillahan oli varsin alkeellinen tämä sotilasjohto, jos ei se ollut hääppöinen valkoisillakaan. Mehän jouduimme kaikki niin kuin vähän pystystä metsästä tähän sotaan, mutta valkoisilla nyt oli tietysti varsinkin sen jälkeen, kun jääkärit tulivat mukaan Saksasta, niin jo parempi koulutus, mutta ne olivat kyllä samanlaisia monnia siellä toisella puolella kuin mekin, jota kuvaa sekin, että oltiin Nuutin talossa siellä Ikaalisissa.

Pidettiin päämajaa siellä meidän punakaartimme, niin ne joukot meni niin sekaisin, kun valkoiset tuli sitten siihen samaan rytäkkään, että oltiin samalla ampumatarvekuormalla. Toisella puolella rekeä oli punainen, toisella valkoinen. Siinä vasta huomasivat, että me ei ollakaan samaa porukkaa. Ne tulokset oli varsin murheelliset siellä Ikaalisten rintamalla niin kuin jo historiakin on todennut. Siellähän valkoiset saivat lisäjoukkoja sitten huomattavasti ja sitä asemasotaa käytiin siellä ensin jonkin aikaa.

Ammuskeltiin puolin ja toisin ja punaiset sai sinne semmoisen melko suurikaliberisen tykinkin Kyröskosken tehtaan mäelle, tehtaan taakse mäelle, jonka seurauksena oli sitten sekin, näin minun henkilökohtaisena kokemuksena, että menin katsomaan sitä tykkiä. Satuimme olemaan silloin pois sieltä varsinaiselta rintamalta, joka oli jo kauempana siellä Ikaalisissa. Meillä oli semmoinen tauko ja tulimme Kyröskoskelle ja menin sitten sen tykin luokse ihmettelemään sitä suurta asetta, niin silloin se samalla suoritti ammunnan ja minun molemmat korvakalvoni halkesivat, niin että minä olin kaksi viikkoa aivan umpikuuro.

Minä ajattelin, että tämäköhän nyt minulla on kansalaissodan muistona koko loppuikäni, jos enää tässä elän muutenkaan. Mutta ihmeellistä kyllä, ne paranivat sitten parin viikon sisällä. Minä olin siellä Kyröskosken paperitehtaan suuressa varastosalissa. Makasin paperirullien välissä aivan toivottomana, kun en uskaltanut lähteä minnekään, kun en kuullut mitään. Toverit sitten veivät minua syömään välillä ja toivat taas takaisin, mutta oli varsin ankeata, kun näki vaan mitä ympärillä tapahtui ja suun liikkeistä näki, että joku puhui, mutta ei minkään näköistä ääntä kuulunut.

Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmat, Työväenarkisto