– Kerrohan taas kerran, näin viidentoista vuoden kuluttua, jotakin vapaussodastamme, – puheli nuorin vesamme, reipas luutnantti. – Kas, minähän olin silloin vielä liian nuori päästäkseni taistelemaan. Mutta sinä olit kyllin onnellinen saadaksesi olla siellä mukana.

Onnellinen tai ei, en oikein tiedä. Katsos, ei sitä näin vanhoilla päivillään enää käsitä sitä hurmiota, joka mielen saattoi täyttää vielä siihen aikaan. Mutta kyllähän kerron. Koska juttu kuitenkin on pitkä, saat tällä kertaa kuulla vain alkupuolen, oikeastaan vain alkuvalmistelut, sillä puuhun noustaan tavallisesti tyvestä. Siis:

Asuin, kuten tiedät, eräässä rannikkokaupungissa, jota yleisesti pidettiin oikeana punaisten paratiisina, sillä heillä oli siellä kaikki valta käsissään. Olin nuorsuomalaisen lehden toimittajana ja niin ollen oikein huomattu ja keskeinen persoonallisuus.

Kun maailmansota puhkesi, niin tässäkin rantakaupungissa koko asujamisto joutui suuren hämmingin valtaan. Ei kukaan oikein osannut aavistaa, mitä sellainen kamala sota meille suomalaisille toisi tai mitä se meiltä veisi. Niin pian kuin Suomenlahden rannikoilla olevat valomajakat määrättiin sammutettaviksi, valtasi suunnaton pakokauhu kaupungin väestön. Kaikki he joka hetki odottivat saksalaisten saapumista. Monet ehkä odottivat saksalaisia vapauttajina, mutta useimmat heitä sentään pelkäsivät, sillä tietäisihän saksalaisten laivatykkien pommittaminen hengen ja omaisuuden pienentämistä. Mehän asuimme Saksan vihollisten piirissä.

Muistan, kuinka silloin monet pimeät yöt valvottiin, varsinkin, jos oli myrskyisää, sillä kun tuuli oikein kolisteli rautapeltisiä savupiippuja, luulivat kaikki, että nyt ne saksalaiset tulevat, ja yhä useammat perheet alkoivat kiireesti haalia omaisuuttaan kokoon.

Kaupunki jäi lopulta puoliautioksi. Kun useat perheet kasvattivat sikoja, nähtiin noina syksyisinä iltoina hoidottomiksi jääneitten porsaitten juosta vilistävän pitkin kaupungin katuja, ja niiden perässä juoksivat katupojat oikeina intiaanien lassomiehinä. Vaikea kyllä oli saada pyöreätä porsasta pyydystetyksi lassolla, mutta jotenkuten se homma kuitenkin veteli, koskapa tällaisia villejä possuja myytiin kaupungin torilla 25 pennistä kappale.

Vaikkakin oli sota jossakin kaukana, niin me kaupungin tyyniluontoisemmat asukkaat elimme keskellä suloisinta rauhaa.

Sitten, aivan äkkiä alkoi korviimme kantautua merkillisiä huhuja: suomalaisia nuoria miehiä siirtyi Saksaan. Heidän tarkoituksenaan oli tehdä jotakin sellaista, mitä meistä tavallisista porvareista tuskin kukaan rohkeni edes uneksia. Puhuttiin salaperäisistä ťperunalähetyksistä*, mutta kun asiasta ei saatu mitään varmempaa selkoa, jäi asia siihen.

Vasta vuonna 1917, syksyllä alkoi tapahtua uusia ihmeitä. Venäjällä oli puhjennut vallankumous.

Kyllähän tuollaisen vallankumouksen tulemista oli aavistettu, mutta nyt se kuitenkin tuntui tulleen odottamatta, vieläpä niin odottamatta, että meistä tavallisista porvareista tuskin kukaan edes tajusi, ketä herraa oli palveltava ja mikä poliittinen mahti oikeastaan kulloinkin oli vallassa. Me tajusimme vain, että nyt oli tulossa jotakin sellaista, mitä emme edes ymmärtäneet: oli tulossa vapaus.

Nyt alkoi ajan kello käydä kovin vilkasta tahtia.

Ihmiset huumautuivat. Oli aivan kuin jokainen olisi nauttinut heti vuoteestaan noustuaan aimo annoksen voimakasta alkoholia. Emme tietäneet oikeastaan mitään ja kuitenkin uskoimme tietävämme kaiken.

Sitten, eräänä talvena – kuului sellainen käsky, että oli perustettava palokuntia kaikille paikkakunnille. Palokuntia! Se kuulosti hieman omituiselta, mutta sillä hommalla sanottiin olevan isänmaallinen tarkoitus.

Me aloimme aavistaa!

Me perustimme palokuntia, perustimmepa vielä suojeluskuntiakin.

Tuossa puheena olleessa rannikkokaupungissa oli suuri puutavarayhtiö, hieman sellainen norjalaismallinen. Se perusti heti oman suojeluskunnan suojelemaan suuria puutavaravarastojaan. Oli tulossa jotakin kamalaa – tai suurta…, miten tuon nyt sanoisi, näin jäljestä päin.

Meitä oli koossa noin 30 nuorta miestä. Astuimme moottoriveneeseen ja ajoimme jonnekin kauas sataman vilinästä. Johtajanamme oli sellainen herra, jota sanottiin everstiksi. Kyllä hän eversti olikin, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään ťvormuať. Hän oli sen puutavarayhtiön palveluksessa.

Astuimme maihin. Riisuimme päällystakkimme ja asetuimme everstin käskystä riviin. Meillä oli kaikilla belgialaiset browningit. Veneessä oli sitäpaitsi yksi japanilainen kivääri ja kaksi vanhanaikaista sotilaskivääriä.

Eversti asetti meidät hieman vinoon riviasentoon. Eteemme, noin 50 askelen päähän laitettiin maalimerkki. Siihen sitten ammuimme. Käsivarren asento taisi kyllä olla vanhanaikainen, koska se oli tuollainen puolikoukkuinen, mutta ihmeen hyvin me sentään ammuimme. Oikein hyvää teki sydämen alapuolelle.

Harjoituksen jälkeen sousimme takaisin kaupunkiin. Punaisten lehdessä oli seuraavana päivänä hirmuinen hälytys- ja pilkka-artikkeli.

Sitten meille perustettiin oikein esikuntakin. Minäkin jouduin ihan silmäntekeväksi mieheksi. Pidimme kokouksia kaupungin kauppaseurassa. Kaikilla ovilla oli aseelliset vahdit. Ilman tunnussanaa ei kukaan voinut päästä kauppaseuran huoneistoon. Tai – ehkä olisi päässyt, jos ensin olisi menestyksellisesti tapellut vartijan kanssa.

Järjestimme urkkija-osaston. Minäkin jouduin siihen. Eräässä salaisessa puhelinpaikassa istuin monet tunnit kuulotorvi korvalla ja kirjoitin muistiin kaiken kuulemani.

Tätä ennen oli jo selvinnyt, mistä puhe oli. Rvssät ja suomalaiset työmiehet olivat yhdessä tehneet hirmutöitä muun muassa Mommilassa ja Viipurissa. Tieto siitä kävi meihin, jotka emme oikeastaan ymmärtäneet hirmutöistä paljon mitään, kuin tuli tervaan. Me raivostuimme.

Vielä hetkistä aikaisemmin olin kiinnostuneena katsellut kaupunkimme punakaartin uljasta marssia siperialaisten entisille harjoituspaikoille. Olin todellakin silloin vielä niin lapsellinen, että uskoin näiden intiaanimaisin, hiipivin, kuulumattomin askelin marssivien työmiesten aikovan auttaa meitä kaikkia suomalaisia taistelussa Venäjää vastaan. Niin uskoi moni muu.

Suorastaan ihailin tätä mokkasiinimarssia ja toivoin hartaasti, että suomalaiset työmiehet onnistuisivat oikein hyvin petkuttaessaan ryssiltä aseet itselleen ja kääntämään ne sitten heitä itseänsä vastaan.

Lapselliset olivat todella minun ajatukseni. Mutta silloin olivat niin kovin monet lapsellisia.

Sittenhän se tapahtui: Aamuyöstä alkoi erään tehtaan kaamea-ääninen sireeni huutaa. Me kaikki heräsimme. Viereisessä huoneistossa asuva työmies alkoi äänekkäästi laulaa ťinternaaliať. Minä puin kiireesti ylleni ja juoksin kaupungille.

Kello taisi silloin olla kuusi.

Lennättimen ja postin edustalla kaksi punakaartilaista ojensi pistimensä. Ei muka saanut kävellä käytävää pitkin postin ohi. Olin suuttunut ja työnsin käsilläni molemmat pistimet syrjään sekä kuljin edelleen käytävää pitkin. Korviini kuului vain: ”… rrrkele”

Lähellä oli suuri tori. Sen keskellä paloi punainen roihuvalkea. Työmiehiä juoksi kiireesti joka suunnalta työväentalon taholle.

Näin jo, mistä oli puhe. Juoksin omaan toimipaikkaani, jonka puukellariin olin kaivanut kaksi browninkia, koska punaiset olivat jo toimittaneet kotitarkastuksia melkein jokaisessa talossa.

Sitten kiiruhdin kotia. Ei kukaan estänyt.

Jossakin kajahti laukaus.

Seuraavana aamuna ilmoittauduin kauppaseurassa ensimmäiseen vapaaehtoisten joukkoon, joka illalla lähtisi piiritetyn naapurikaupungin avuksi. Esikunnassa ihmeteltiin, eikä olisi tahdottu laskea menemään, sillä olin perheeni ainoa miespuolinen jäsen. Muut lähtemään käsketyt toverini olivat minua paljon nuorempia.

Lähteminen oli vaikeata. Kaikki mukaan otetut alusvaatteet täytyi pukea ylleen. ja selkäreppu oli pantava takin alle. Sitten suksille. Ja niin edelleen Suomenlahden jäälle.

Määrätyssä kohdassa jäällä odotti noin 12 reipasta hiihtäjää. Hiihdimme läpi yön ja hakkasimme aina välillä läpiä jään kuoreen, voidaksemme juoda raitista, suolatonta vettä. Saavuimme naapurikaupunkiin klo 12 päivällä ja istuuduimme rantalaiturille väsyneinä.

Otimme lakin päästämme ja läähätimme. Oli sunnuntaipäivä, ja ihmiset melkein halveksivat meitä, koska muka olimme tekemässä jotakin työtä, vaikkakin me ainoastaan kuivasimme hikeämme lujan urakan jälkeen.

Lopetan tällä kertaa tähän, sillä se, mitä sitten seurasi, alkaa olla jo aivan toisenlaista. Kerron kuitenkin vielä pikku välikohtauksen tuolta hiihtomatkalta. Pieni joukkomme oli juuri asettunut erään niemen kärkeen haukkaamaan eväitään. Oli aivan tyven, kuutamoinen aamuyö. Äkkiä alkoi jostakin kuulua suksen suhinaa. Siis punikit! Me jokainen kätkeydyimme jäälohkareen taakse ja vedimme esiin taskuaseemme. Viisi miestä tulee hiihtäen pitkin niemen sivua, – kaikilla kivääri selässä. – Seis! huudan, kun miehet ovat ehtineet kohdalle. -Kädet ylös!

Miehet seisahtuvat, mutta eivät kohota käsiään. – Kädet ylös heti – tai pamahtaa! Keitä te olette? – Keitäs te olette? kuuluu vastaan. – Oikeita miehiä, mutta minne te menette? – Kaupunkiin on matka.

Se selvitti asian. Kättelimme uusia tulokkaita ja jatkoimme matkaa yhtenä joukkona. Muutamasta sekunnista oli riippunut uusien seuralaistemme henki.