Erik Helenius:

Meidän veneemme olivat suunnitellut 1920-luvun loppupuolella ja perustuivat I maailmansodan aikana saatuihin kokemuksiin. Käytän seuraavassa esimerkkinä meidän suurinta eli Vetehis-luokan venettämme, koska siinä olivat mm. kaikki sukellusveneen aseet.

Veneen pituus oli 63,5 m ja sen uppouma pinnalla 493 t sekä sukelluksissa 718 tonnia. Suurin sallittu sukellussyvyys oli 75 m, vaikka painerungon kestävyys oli laskettu 180 metrin syvyyteen saakka. Sukellusveneeseen kuuluivat oleellisena osana sukellustankit, joiden avulla se sukelsi veden virratessa tankkeihin. Tärkeä elementti oli myös paineilma, jolla oli useita erilaisia tehtäviä veneessä. Paineilma säilytettiin 180 ilmakehän paineessa ilmapulloissa, kuten myös happivarastot.

Painerunko oli jaettu kahdella paineenkestävällä ja kolmella vesitiiviillä laipiolla kuuteen osastoon, jotka perästä alkaen olivat seuraavat:
1. Perätorpedo- ja sähkömoottoriosasto.

2. Dieselosasto.

3. Peräakkurnalaattoriruuma, jonka päällä oli neljän konehenkilöstöön kuuluvan asunto.

4. Miinanlaskuosasto, jossa alhaalla olivat tasaus- ja säätötankit ja päällä neljän kansihenkilöstöön kuuluvan asunto. Veneen keskus oli yhtenäinen osasto, jonka alla olivat muona-, ammus- ja käyttö-öljysäiliöt eli päivätankit.

5. Keula-akkumalaattoriruuma, jossa myös oli upseeriosasto, radiohytti ja keittiö.

6. Keulatorpedo-osasto, joka samalla oli 12 miehistöön kuuluvan asunto-osastona.

7. Keskuksen päällä oli torni, jossa oli luukku osastoon neljä eli keskukseen; myös katossa oli luukku, joka johti sillalle. Torniin oli sijoitettu kaksi 6,2 metrin pituista näköputkea.

Sukellusvenemiesten valinta

Pintakulussa vene käytti kahta dieselkonetta ja sukelluksissa kahta sähkömoottoria, jotka saivat virtansa 124 kennosta.

Tällainen oli tuleva toimipaikkani kun vuoden 1941 lopulla Laivaston komentaja kutsui minut puhutteluun ja kysyi, haluanko siirtyä sukellusveneelle. Vastasin myöntävästi ja vuoden 1942 alusta siirryin sukellusveneupseerikurssille. Menettely oli henkilöstön valinnassa tällainen. Sukellusveneille otettiin vain vapaaehtoisia!

Kurssin kestettyä kolme kuukautta kurssilaiset siirtyivät veneille, aluksi nuoremmiksi upseereiksi.

Veneiden monimutkainen toiminta vaati aluksien henkilöstön jakoa ns. jakokirjan mukaisiin toimipaikkoihin, kuten muillakin laivaston aluksilla. Tehtävistä mainittakoon: taisteluhälytys pinnalla tai sukelluksissa, irrotus- ja kiinnityshälytys, merivahti ja sukellushälytys, eräitä tärkeimpiä mainitakseni. Veneellä oli lukuisia huoltotehtäviä kuten aseiden huolto, akkujen lataus, yleiset laivatyöt, aluksen ”painon” laskeminen sekä veneen viippaaminen, keula- ja peräpuolen pitäminen samanpainoisina.

Elämä sukellusveneessä vaatii sopeutumista

Miten tässä melko ahtaassa, monien putkien, vedenpaineen kestävien ovien ja lukemattomien venttiilien keskellä tultiin toimeen?

Aloitetaan vaikkapa nukkumisesta. On paljon puhuttu ns. lämpimästä punkasta eli petistä, jota kaksi käytti vuorollaan. Suomen veneillä jokaisella miehellä kyllä oli oma peti.

Ruokailu tapahtui normaalisti pinnalla ollessamme, mutta sukelluksissa voitiin tietyin edellytyksin käyttää sissimuonan tapaan jaettua erikoismuonaa, johon muuten sisältyi oikeaa kahvia. Yötoiminnan aikana se oli todella piristävää.

Sukelluksista tuli esille myös ilman puhdistus. Hiilihapon määrä ei saanut ylittää 1,5 prosenttia vaan tuuletus oli aloitettava melko pian sukelluksen jälkeen. Ilma tuuletettiin kalipatruunoiden kautta. Kali sitoi hiilihapon ja ilmaan lisättiin vain kulutettu happi. Oltaessa pitkään sukelluksissa oli välillä tarkistettava hyrräkompassin näyttämä suunta eli katsottava ettei ruorimies ollut nukahtanut.

Vahtipalvelus oli pintakulussa sama kuin laivaston alusten yleensä käyttämä, mutta sukelluksissa oli yleensä 2 tunnin vahdit. Upseerivahvuus oli yleensä vain kaksi. Taisteluhälytys veneen ollessa sukelluksissa edusti tiettyä huipputilannetta, silloin jokainen mies oli paikallaan.

Sukellusveneen aseet

Veneemme tärkein ase oli torpedo, jonka huolto aluksella oli juttu sinänsä. Torpedot vaativat viikoittaiset tarkastukset ja torpedon hyrrä aika-ajoin suuntavakavuuden tarkistuksen. Ottaen huomioon, että torpedo painoi noin tonnin, sen käsittely ei ollut helppoa. Sen ampumakuntoon saamiseksi ei tarvinnut muuta kuin avata torpedoputken ulkoluukut ja odottaa käskyä. Keula torpedo-osastossa oli kaksi varatorpedoa, joten muutaman miehen petit olivat ”turvallisessa” paikassa.

Myös miinat vaativat osakseen huomiota. Veneen keskialuksella, tornin kummallakin puolella oli 5 miinakuilua, joissa oli päällekkäin kaksi miinaa Ne voitiin pudottaa veneen sisältä.

Pinnalla oltaessa käytettävissä oli torpedojen lisäksi 76 mm ja a 20 mm tykit,

Päiväpalvelus aloitettiin herätyksellä klo 6. Sitä seurasivat aamutoimet. Klo 8 suoritettiin lipunnosto ja työnjako. Näin tehtiin normaalioloissa. Toiminnan aikana oltiin joko merivahdissa tai sukelluksissa.

Veden alla jopa 3 vuorokautta

Ehkä kiinnostavin asia on kuitenkin elämä sukelluksissa. Veneemme oli suunniteltu 80 mpk (n. 150 km) vedenalaiseen matkaan 4 solmun nopeudella. Sukelluksissa pystyttiin olemaan esim. paikallaan pohjassa n. 3 vrk. Normaali partiomatka ajettiin vahdittain, jolloin vapaana vahdista olevat yleensä lepäsivät. Turha liikkuminen veneessä ei ollut sallittua, turhat sähkövalot sammutettiin, piti säästää sähköä! Ruokailu tapahtui vahdeittain, kuten muillakin aluksilla. Sukellusaika meillä oli yleensä 23-24 tuntia.

Pinnalle noustaessa noustiin aluksi näköputkisyvyydelle, jolloin köli oli 13 m:n syvyydessä. Tällöin päällikkö suoritti ympäristön tarkastelun. Ellei hän huomannut mitään epäilyttävää hän käski nousta. Käskyllä -ilmaa kaikille- voitiin poistaa vettä sukellustankeista niin paljon, että torni oli pinnalla. Dieselit käynnistettiin ja loppuvesi puhallettiin tuulettimella pois. Mikäli veneen sukelluskykyä ei tarvittu pohjaluukut voitiin sulkea.

Hyökkäyksessä vihollisen alusta vastaan päällikkö oli ainoa, joka ratkaisi maalin nopeuden ja maalikulman. Näitten avulla voitiin laskea tähtäyskulma. jonka avulla torpedon piti osua.

Vihollinen kohdisti vastatoimenpiteet veneeseen heti sen tultua havaituksi tai torpedon osuessa. Vene yritti väistää vastustajan syvyyspommit, jotka aiheuttivat huomattavaa tärähtelyä vedessä. On kuitenkin todettava, että silloisella vastustajilla ei ollut hyviä kuuntelulaitteita. Ehkä tämä pelasti veneemme useista hyökkäyksistä.

Tämän tapaista oli elämä sukellusveneessä. Toimintaan liittyi monenlaisia tapahtumia, jotka antoivat lisäpotkua henkilöstölle.

Muistiini on jäänyt erikoisesti toiminta Ahvenanmerellä vuonna 1942, jolloin isot veneet vuorollaan upottivat yhden sukellusveneen. Onnistunut hyökkäys ja mahdolliset palkkiot kunniamerkein oli eräs tapa piristää veneen miehistöä. Toiminta-alue oli kesällä 1944 itäinen Suomenlahti ja Koiviston salmen miinoittaminen 5.7.1944.