Talvisota
Viime sotiemme aikana merivoimiin kuuluivat sekä rannikkotykistö että laivasto. Itsenäistymisen jälkeen maahamme jäi voimakas rannikkotykistö, jonka Venäjä oli rakentanut ennen I maailmansotaa ja sen aikana Suomenlahden sulkemiseksi ja Pietarin suojaksi.
Rannikkotykistöpattereita oli Suomenlahden rannikon lisäksi Saaristomerellä ja Pohjanlahdella. Suomalaiset täydensivät rannikkotykistöä varsinkin Helsingin edustalla, Porkkalan kapeikossa, Viipurinlahdella ja Laatokalla. Ahvenanmaalla olleet linnakkeet jouduttiin hävittämään kansainvälisten sopimusten perusteella.
Itsenäisen Suomen laivaston ensimmäiset alukset olivat Venäjän laivastolta Suomeen jääneitä laivoja. Joukossa oli esimerkiksi tykkiveneitä, torpedoveneitä, miinanraivaajia ja erilaisia apualuksia. Osa aluksista oli vanhentuneita ja huonokuntoisia. Osoituksena tästä oli laivastomme rauhanajan pahin onnettomuus lokakuussa 1925. Yli 25 vuotta vanha torpedovene S 2 upposi koulutuspurjehduksella Porin edustalla syysmyrskyssä vieden mukanaan koko miehistön, 53 merisotilasta.
Laivaston kehittämiseksi eduskunta hyväksyi vuonna 1927 laivastolain, jonka perusteella rakennettiin kotimaassa panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen sekä neljä sukellusvenettä. Iso-Britanniasta hankittiin lain mukaisesti neljä moottoritorpedovenettä. Vanhimpia aluksia poistettiin käytöstä. Muita alushankintoja 1930-luvulla olivat kuusi pientä miinanraivaajaa, yksi sukellusvene ja koululaiva, fregatti Suomen Joutsen.
Syksyllä 1939 Suomen laivastoon kuului seuraavia aluksia:
- 2 panssarilaivaa
- 5 sukellusvenettä
- 4 tykkivenettä
- 7 moottoritorpedovenettä
- 1 miinalaiva ja
- 6 raivaajaa
Valmiutta kohotettaessa otettiin merivoimiin Merivartiolaitoksen aluksia ja siviilialuksia. Tärkeimpiä olivat jo valmiiksi aseistetut vartiomoottoriveneet, VMV:t, ja jäänmurtajat, jotka aseistettiin. Sekalaisia otettuja aluksia käytettiin esimerkiksi saattue-, kuljetus-, yhteys- ja raivaustehtäviin mahdollisuuksien mukaan varustettuna. Yhteensä merivoimilla oli talvisodan alkaessa 190 erilaista laivaa ja 363 moottorivenettä. Merivoimiin kuului 33 200 miestä. Tämän lisäksi merivoimille oli alistettu 8650 miestä jalkaväkeä rannikonpuolustustehtäviin.
Neuvostoliiton Itämeren laivasto oli Suomen laivastoon verrattuna täysin ylivoimainen. Neuvostoliitolla oli käytettävissään Suomenlahdella seuraavat alusmäärät:
- 2 taistelulaivaa, Marat ja Oktjabrskaja Revolutsija
- 1 risteilijä, Kirov
- 17 hävittäjää
- 7 torpedovenettä
- 52 sukellusvenettä
- 17 tykkivenettä
- 40 moottoritorpedovenettä
- 4 miinalaivaa
- 48 miinanraivaajaa ja
- 60 vartioalusta
Lisäksi Neuvostoliiton Itämeren laivastolla oli käytössään 650 lentokonetta.
Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen 30.11.1939 sen laivaston ensimmäinen tehtävä oli Suomen hallussa olleiden Suomenlahden ulkosaarten miehitys, mikä onnistui helposti suomalaisten evakuoitua saaret. Sen sijaan Neuvostoliitto ei ryhtynyt suomalaisten puolustussuunnitelmissa mahdollisina pitämiin maihinnoususotatoimiin Ahvenanmaalle tai Hankoniemelle. Neuvostoliitto julisti Suomen kauppasaartoon ja pyrki estämään maamme meriyhteydet länteen. Itämeren laivastolla oli tarkoitus myös tukea Karjalan kannaksella lähellä rannikkoa hyökkääviä venäläisiä joukkoja.
Suomen merivoimien tehtävänä oli maihinnousujen torjunta, meriyhteyksien suojaaminen ja Ahvenanmaan miehittäminen heti, kun kansainvälisten demilitarisointisopimusten katsottiin rauenneen.
Jo 1.12. risteilijä Kirov ja kaksi hävittäjää lähestyi Hankoniemen edustalla ollutta Russarön linnaketta. Linnakkeen järeä patteri karkoitti tulitaistelussa laivasto-osaston. Kahta viikkoa myöhemmin Utön raskas patteri kävi tulitaistelun kahta neuvostoliittolaista hävittäjää vastaan ja upotti toisen hävittäjistä. Kolmas merkittävä rannikkotykistön ja Neuvostoliiton sota-alusten välinen tulitaistelu käytiin muutama päivä myöhemmin Karjalan kannaksen länsipuolella Koivistolla olleen Saarenpään järeän patterin ja taistelulaiva Marat’in välillä. Taistelulaiva vetäytyi vaurioiduttuaan ilmeisesti yhdestä järeästä osumasta.
Neuvostoliiton aloitettua sotatoimet Suomen laivaston kuljetti Ahvenanmaalle sinne suunnitellut joukot, suojasi kuljetukset ja laski puolustukselliset merimiinoitteet. Neuvostoliiton sota-alusten sekä eräiden muiden sopiviksi maaleiksi katsottujen alusten liikehtiessä Suomenlahdella yrittivät suomalaiset sukellusveneet hyökätä niitä vastaan. Veneet eivät kuitenkaan päässeet torpedointietäisyydelle.
Neuvostoliittolaisia sukellusveneitä tunkeutui Saaristomerelle ja Pohjanlahdelle estääkseen Suomen merenkulun länteen. Yksi veneistä tuhoutui miinoitteessa. Sukellusveneiden menestys jäi vaatimattomaksi. Ne upottivat vain viisi laivaa, joista kaksi oli saksalaisia, yksi virolainen, yksi ruotsalainen ja vain yksi pieni alus oli suomalainen. Kauppalaivat kulkivat yleensä saattueissa. Saattoalukset kärsivät yhden merkittävän tappion, kun saattaja Aura II:n oma syvyyspommi räjähti sen perässä. Tässä onnettomuudessa sai 26 merisotilasta surmansa.
Joulukuun puolesta välistä lähtien jää alkoi vaikeuttaa yhä enemmän laivojen ja varsinkin keveiden alusten toimintaa. Pienet alukset kuten moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet telakoitiin. Talvi oli poikkeuksellisen ankara ja jään vahvuus oli helmikuussa 1940 esimerkiksi itäisellä Suomenlahdella yli metri. Vain jäänmurtajat pystyivät liikkumaan itsenäisesti merialueella.
Panssarilaivat olivat sodan alussa toimineet Saaristomerellä. Ne siirrettiin myöhemmin vahventamaan Turun ilmatorjuntaa. Turun kaupunki kärsi jatkuvista pommituksista. Niiden kohteena oli erityisesti Turun satama, joka oli meriyhteyksien ylläpidon kannalta elintärkeä. Myös sotasatama oli tärkeä pommituskohde. Panssarilaivojen tehokas ilmatorjunta oli Turun suojaamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä.
Talvisodan loppuvaiheessa maaliskuun alussa 1940 venäläiset pyrkivät hyökkäämään Suomenlahden itäosissa paksun jään peittämää merta hyväksi käyttäen suurillakin jalkaväkijoukoilla Haminan ja Virolahden suuntiin. Ne uhkasivat päästä idempänä taistelleiden suomalaisten joukkojen selustaan. Rannikkotykistö pystyi kuitenkin torjumaan hyökkäykset. Myös jäänmurtaja Tarmoa yritettiin käyttää vihollisen toiminnan estämiseen. Alus oli kärsinyt 39 merisotilaan tappiot kaatuneina, kun sen ollessa Kotkassa kaksi lentopommia osui sen keulapuolelle miehistön ollessa siellä juuri ruokailemassa. Vauriot korjattiin nopeasti ja alus varustettiin jäätaisteluun ja muun muassa panssarintorjuntaan sopivaksi. Tarkoitus oli edetä pitkälle Viipurinlahdelle ja rikkoa jää vihollisen edestä. Tarmo ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa tätä hyvin epätavallista tehtävää ennen rauhan tuloa.
Jatkosota
Välirauhan aikana Suomen laivasto sai käyttöönsä kaksi jo talvisodan aikana rakenteilla ollutta miinalaivaa. Italiasta tilattiin viisi moottoritorpedovenettä. Neuvostoliiton laivastoon
oli myös liitetty uusia aluksia, mutta voimasuhteet olivat jatkosodan alkaessa pääpiirtein samat kuin talvisodan aikana. Olennaista oli kuitenkin se, että Neuvostoliitto joutui keskittämään Itämeren laivastonsa toiminnan painopisteen saksalaisia vastaan.
Heti jatkosodan alussa kesäkuussa 1941 Suomi miehitti uudelleen Ahvenanmaan. Laivasto toteutti ja suojasi kuljetukset. Lisäksi laskettiin merialueille ja väylille suojamiinoitteet.
Suomen laivaston toimintaa vaikeutti se, että Hangossa ollut Neuvostoliiton tukikohta jakoi laivastomme kahteen erilliseen osaan Suomenlahdelle ja Saaristomerelle.
Kesällä 1941 suomalaiset panssarilaivat tulittivat Hangon tulikohtaa. Sukellusvene Vesikko upotti suuren neuvostoliittolaisen kuljetusaluksen. Suomalaiset ja saksalaiset laskivat Suomenlahdelle hyvin laajoja miinasulkuja estääkseen Neuvostoliiton laivaston toiminnan.
Saksalaisten joukkojen edetessä nopeasti Baltian suuntaan Neuvostoliitto joutui evakuoimaan joukkonsa ja laivastonsa Baltian satamista Suomenlahden pohjukkaan Leningradin ja Kronstadtin alueille. Tallinnaa evakuoitaessa elokuussa 1941 Neuvostoliitto menetti Suomenlahden eteläosaan lasketussa miinasulussa 5 sotalaivaa ja 26 muuta alusta.
Myös Neuvostoliiton merivoimat olivat miinoittaneet laajasti Suomenlahtea. Oma laivastomme kärsi 13.9.1941 raskaan tappion, kun panssarilaiva Ilmarinen upposi Itämerellä ilmeisesti miinaräjähdysten seurauksena. Ilmarisen tuhossa sai sankarikuoleman 271 suomalaista merisotilasta ja vain 132 pelastui.
Neuvostoliitto evakuoi Hankoniemen joulukuuhun 1941 mennessä, mikä helpotti olennaisesti Suomen meriliikennettä. Suomalaiset ottivat haltuunsa pääosan Suomelle ennen sotia kuuluneista ulkosaarista. Suursaari vallattiin maaliskuussa 1942 jäätä pitkin tehdyllä suurisuuntaisella ja rohkealla hyökkäyksellä.
Vuonna 1942 Suomen laivasto taisteli ennen kaikkea neuvostoliittolaisia sukellusveneitä vastaan. Neuvostoliitto lähetti kolmessa eri aallossa yli 30 sukellusvenettä Itämerelle, Saaristomerelle ja Pohjanlahdelle estääkseen Suomen kauppamerenkulun. Sukellusveneet upottivat yhteensä 18 alusta, joista seitsemän oli suomalaisia. Suomalaiset pinta-alukset, sukellusveneet ja lentokoneet osallistuivat sukellusveneiden torjuntaan. Yhteensä tuhottiin 12 Neuvostoliiton sukellusvenettä. Näitä kolme tuhoutui suomalaisten sukellusveneiden uhrina.
Heinäkuussa 1942 neuvostoliittolaiset joukot yrittivät vallata yllättäen Suomenlahden itäosassa olevan pienen ja karun Somerin kalliosaaren. Sen omistuksesta syntyi poikkeuksellisen kiivas taistelu, johon osallistuivat laivaston ja rannikkojoukkojen lisäksi ilmavoimat.
Saaren puolustus kesti. Neuvostoliitto menetti 16 moottoritorpedovenettä tai vartiovenettä sekä 128 miestä saarella kaatuneina ja 102 vangiksi joutuneina. Suomalaisten tappiot olivat 17 kaatunutta.
Marraskuussa 1942 suomalaiset moottoritorpedoveneet tekivät suurta taitoa osoittaneen syöksyn Lavansaaren satamaan. Ne onnistuivat upottamaan satamassa tulivoimaisen tykkivene Krasnoje Znamjan.
Vuonna 1943 saksalaiset laskivat suomalaisten avustamina Suomenlahden poikki Porkkalan ja Naissaaren välille kaksinkertaisen sukellusveneverkon estääkseen Neuvostoliiton sukellusveneiden toiminnan. Yksikään vene ei päässyt verkosta läpi. Neljä sukellusvenettä tuhoutui verkossa tai niihin liittyneissä miinoissa. Osa Suomen laivastoa sitoutui verkon vartiointiin. Neuvostoliiton meri- ja ilmavoimat hyökkäsivät jatkuvasti vartioivia aluksia vastaan. Neuvostoliittolainen moottoritorpedovene onnistui upottamaan vartiointitehtävässä olleen miinalaiva Riilahden, jolloin 24 merisotilasta sai sankarikuoleman.
Suomalaiset saivat vuoden 1943 aikana yhteensä 14 uutta moottoritorpedovenettä. Ennen sotia käyttöön otetut veneet oli jo jouduttu romuttamaan. Uusilla veneillä hyökättiin useita kertoja menestyksellisesti Neuvostoliiton meriliikennettä vastaan Suomenlahden pohjukassa.
Keväällä 1944 saksalaiset laskivat uudelleen sukellusveneverkon Suomenlahden poikki. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944. Neuvostoliiton joukkojen pyrkiessä Viipurinlahden pohjoispuolelle valtaamalla saari toisensa jälkeen suunnattiin Viipurinlahdelle suomalainen laivasto-osasto., jonka tehtävänä oli estää vihollisen kuljetukset. Osasto joutui vihollisen jatkuvien lento- ja moottoritorpedovenehyökkäysten kohteeksi. Kiivaissa taisteluissa lähes kaikki suomalaiset alukset vaurioituivat ja ne kärsivät miehistötappioita. Lopulta alukset oli vedettävä Viipurinlahdelta. Suomalaiset olivat kuitenkin sitoneet huomattavia vihollisen voimia ja aiheuttaneet sille alus- ja lentokonetappioita.
Toiminta Saksaa vastaan
Suomen ja Neuvostoliiton aselevon astuttua voimaan 4.9.1944 loppui saattuetoiminta Saaristomerellä. Sen sijaan suomalaiset saattoivat Neuvostoliiton aluksia välillä Haapasaaret-Itämeri.
Toiminta Saksaa vastaan alkoi 15.9., kun saksalaiset yrittivät vallata Suursaaren. Saaren rannikkojoukot ja alueelle keskitetyt Suomen laivaston alukset torjuivat maihinnousuyrityksen, joka aiheutti saksalaisille huomattavia tappioita. Kahta viikkoa myöhemmin 1.10. toteutetussa rohkeassa Tornion maihinnousussa laivasto vastasi joukkojen kuljetuksista Oulusta Tornioon ja kuljetusten suojaamisesta.
Miinanraivaus
Suomen laivasto joutui jatkamaan vielä sotien jälkeen laajamittaista merimiinojen raivaustoimintaa. Sotien aikana oli esimerkiksi Suomenlahteen laskettu yli 60 000 merimiinaa ja raivausestettä. Näistä oli pääosa raivattu tai tuhoutunut esimerkiksi jäissä jo sotien aikana, mutta rauhan aikana raivattiin vielä noin 16 000 merimiinaa. Toimintaan osallistui noin 200 suomalaista alusta ja 2 000 miestä, joista 1 500 oli varusmiehiä. Työ oli vaarallista ja 28 miestä sai surmansa raivaustehtävissä. Merialueen raivaus päättyi virallisesti vuonna 1950, mutta sen jälkeenkin havaittiin ajomiinoja, joista varoitettiin merenkulkijoita yleisradiossa.