Venäjän vallan alkuvuosikymmeninä vuodesta 1809 lähtien Suomessa oli venäläisten joukko-osastojen lisäksi värvättyä suomalaista sotaväkeä ja jonkin aikaa myös vanhaan ruotujakolaitokseen perustuvia joukkoja. Suuri muutos tapahtui vuonna 1878, kun maassamme astui voimaan yleinen asevelvollisuus. Asevelvollisuuslain mukaan suomalaiset palvelivat nimenomaan Suomeen perustetuissa varuskunnissa eivätkä joutuneet muualle Venäjälle päinvastoin kuin useat muut Venäjän alaisten maiden kansalaiset. Monet maamme nykyisin suojelukohteina olevista puukasarmialueista rakennettiin juuri tämän asevelvollisuuslain perusteella erityisesti 1880- luvun alussa.

Osa asevelvollisista palveli arvan perusteella kolme vuotta vakinaisessa väessä. Palvelus voitiin kuitenkin lyhentää 1-2 vuoteen saadun koulusivistyksen perusteella. Pääosa oli reservissä viisi vuotta saaden vain 90 vuorokauden koulutuksen kolmen kesän aikana eri puolilla maatamme olleissa 32:ssa reservikomppaniassa.

Sortovuosiin liittyen Venäjällä saatettiin vuonna 1901 voimaan uusi asevelvollisuuslaki, jonka mukaan suomalaisten oli palveltava missä tahansa venäläisessä joukko-osastossa. Kyseinen laki oli säädetty vastoin voimassa olevaa lainsäädäntöjärjestystä, joten suomalaiset eivät hyväksyneet sitä eivätkä tulleet kutsuntoihin. Vastatoimenpiteenä Venäjä lakkautti jo vuonna 1901 Suomen sotaväen. Suomen Kaarti lakkautettiin kuitenkin vasta vuonna 1905. Suomalaisissa joukko-osastoissa ehti noin kahdenkymmenen vuoden aikana palvella 40 000 asevelvollista. Reservikomppanioiden harjoituksiin osallistui 93 000 miestä. Asepalveluksen lopettamisen Suomi korvasi Venäjän valtakunnanrahastoon vuosittain annetulla määrärahalla.

Japanin-Venäjän sotaan vuosina 1904-05 ja ensimmäiseen maailmansotaan suomalaisia osallistui jonkin verran Venäjän asevoimissa. He olivat jääneet Venäjän palvelukseen Suomen sotaväen lakkauttamisen jälkeen. Kyseessä oli lähinnä päällystöä, josta osa kohosi merkittävään asemaan Venäjän armeijassa ja laivastossa.