Kevättalvinen ilta alkoi hämärtää, ja mustansinisenä kaartuva taivaanlaki oli kuin niitattu kirkkailla tähtinauloilla paikoilleen ennustaen kiristyvää pakkasta. Tunnustelijat ja ladun aukaisijat tarpoivat eteenpäin pehmeässä hangessa, kunnes takaa tullut pysähtymiskäsky lopetti heidän menonsa.

Lumisessa metsässä alkoi vilkas hyörinä, yöpymispaikkojen ja laavujen valmistaminen. Saadakseen itselleen hyvät nukkumapaikat 120 miestä yritti parhaansa. Koivut ja kuuset kaatuivat tupsahtaen pehmeään kinokseen. Nuotiopuita kannettiin lähelle laavuja, jotka kohosivat kuin taikavoimalla suojaisten kuusien alle. Kuuset luovuttivat oksansa miesten pehmikkeiksi. Vain hangen hiljainen kahina rikkoi alkavan yön hiljaisuuden. Toiminta oli nopeaa ja harkittua, oli sota-aika 1944.

Joukkomme oli matkalla suorittamaan tehtävää kauaksi vihollisen puolelle. Oli tuhottava vihollisen suuri huoltokeskus Rukajärven suunnalla. Tämä keskus käsitti toistasataa taloa ja oli tärkein huoltopaikka sillä suunnalla toimiville vihollisen joukoille. Lentotiedustelun ja vankien kertoman mukaan tämä alue oli tarkasti vartioitu yllätyshyökkäysten varalta, vaikka matkaa olikin linjoiltamme sinne lähes 70 km. Tämän vuoksi valppautemme oli tarpeen yllätyksen saavuttamiseksi, sillä se oli ensimmäinen ehto tehtävän onnistumiselle.

Majuri Into Kuismanen, joka keskuudessamme oli tunnettu henkilökohtaisesta rohkeudestaan ja häikäilemättömistä tempauksistaan vihollisen puolella, oli joukkomme johtajana. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen matkansa vihollisen alueilla, sillä tiesimme hänen suorittaneen mm. hyökkäysvaiheen aikana partiomatkan viholliselta valtaamallaan kuorma-autolla läpi Aunuksen kaupungin jo silloin, kun joukkomme vielä taistelivat vanhalla rajalla. Tällaiset teot kohottivat kunnioitustamme ja luottamustamme johtajaamme kohtaan.

Matkamme oli tähän saakka onnistunut odotusten mukaisesti. Meitä ei ollut vielä vihollinen havainnut. Emme edes hyvästä lentosäästä huolimatta olleet todenneet ilmassa yhtään vihollisen lentokonettakaan, joka ehkä latumme nähtyään hälyttäisi joukot vastaamme. Uskoimmekin onnistuvamme tehtävässämme, jos vielä seuraavan päivän pysyisimme viholliselta näkymättömänä.

Yö kului rauhallisesti, ja ellei nuotioiden kajastus olisi punannut lähipuiden runkoja, koko leirialuetta olisi luullut autioksi. Vain pakkasen napsahdukset puissa rikkoivat yön hiljaisuutta. Ryhmänjohtajat olivat jo illalla saaneet ohjeet vartioiden järjestämisestä yllätysten varalta, joten vapaana olevat nukkuivat rauhallisesti. Levon mahdollisuudet o!isivatkin toiminnan alettua vähäiset.

Aamu oli jo valjennut, kun aloitimme taas matkamme.

Tavoite ei ollut enää kaukana. Matkamme oli tähän saakka tapahtunut varsin varovaisesti, mutta nyt oli tarkkuutta yhä lisättävä. jos vihollisen onnistuisi havaita meidät, olisi kuuma vastaanotto valmiina. Ampuma-aseiden käyttökin kiellettiin viimeiseen saakka. Vihollisia kohdattaessa olisi suoritettava vain raju päällekarkaus ilman tuliaseiden käyttöä.

Kuismanen lähti itse tunnustelijoiden joukkoon ladun aukaisijaksi voidakseen olla joka hetki tilanteen tasalla. Menovauhtimme oli hidasta, sillä kiirettä ei ollut. Siten pystyttiin valvomaan ympäristöä parhaiten. Aistit valppaina etenimme aavemaisen äänettömästi joka hetki valmiina toimimaan. Ilmavaaran takia kuuntelimme myös mahdollisia lentokoneen ääniä voidaksemme ajoissa suojautua. Vaikka latumme kulkivatkin pitkin tiheimpiä metsiä, niin nyt ei auttanut jättää mitään sattuman varaan.

Vajaan kolmen kilometrin päässä tavoitteestamme pysähdyimme odottamaan hämärän tuloa. Ilmassa tuntui olevan jännitystä, sen havaitsi jokaisen kasvoilta. Toiminnan aika lähestyi.

Huoltokeskuksesta noin seitsemän kilometriä koilliseen oli vihollisen joukkojen miehittämä vähäinen kylä. Arvelimme, että taistelun alettua huoltolaitoksen kohtalosta tuossa kylässä olevat joukot rientäisivät avuksi. Tämän estämiseksi Kuismanen lähetti hämärän saavuttua 40 miestä kylää vastaan, tehtävänä sen tuhoaminen. Tehtävän suoritettuaan heidän oli palattava pääjoukon luokse sovittuun maastokohtaan. Tämän tehtävän johtoon määrättiin kapteeni Raipala.

Osasto Raipalan lähdettyä saivat muutkin lähtökäskyn, ja nyt etenimme vajaan kilometrin päähän kohteestamme suureen notkelmaan, jota suojasivat joka puolelta korkeat rinteet. Sinne ryhdyimme valmistamaan itsellemme jonkinlaista tukikohtaa, joka olisi myöskin haavoittuneiden sidontapaikka. Varasimme kuivia puita nuotioita varten sekä havuja, joiden päällä lääkintämiehet voisivat antaa ensiavun haavoittuneille. Tyhjensimme repuistamme kaiken tarpeettoman, ettei sen paino vaikeuttaisi liikkumistamme taistelun alettua. Jokainen tarkasteli aseitaan, ja reput täytettiin ahkiosta ottamillamme kasapanoksilla ja polttorasioilla. Kaikki laitettiin valmiuskuntoon. Lääkintämiehet asettelivat ensiapupakkauksensa valmiiksi, vaikka jokainen toivoi, ettei niitä kovin paljon jouduttaisi käyttämään.

Majuri Kuismanen kävi ryhmänjohtajien kanssa tiedustelumatkalla ja antoi heille palatessaan tarkat toimintaohjeet. Koska nyt oli havaittu ampumahautoja ja kaivantoja metsän laidalla olevien talojen lähistöllä, otti Kuismanen tämän vaarallisimman kohteen omaan johtoonsa. Hän halusi olla siellä, missä ”ruuti palaa”, innostamassa miehiään.

Luutnantti Määttänen, joka toimi iskuryhmämme johtajana, sai käskyn kiertää kylän taakse ja tuhota siellä olevat 10 taloa. Koska kyläaukea oli erittäin laaja, saimme käskyn lähteä heti liikkeelle. Ryhmämme vahvuus oli 8 miestä johtajineen. Aloittamishetkeksi oli määrätty kello 21, mutta majurin ampuma vihreä valoraketti olisi merkkinä toiminnan alkamiselle aikaisemminkin, ja sen vuoksi jokaisen piti olla hyvissä ajoin talojen välittömässä läheisyydessä.

Lähtiessämme liikkeelle meillä oli aikaa vielä runsaat kaksi tuntia H-hetkeen. Mutta aikaa tarvittiinkin, sillä kyläaukean kiertäminen oli suoritettava äärimmäisen varovaisesti ja kohteemme tiedustelu talvisessa hämärässä veisi myös oman aikansa.

Tunnin kuluttua olimme kohteemme lähellä metsän suojassa. Nyt oli suoritettava tiedustelu talojen välittömässä läheisyydessä ja saatava kaikki mahdollinen selville ennen toiminnan alkamista. Saimme ylikersantti Wistin kanssa tämän tiedustelun tehtäväksemme sekä ohjeet siltä varalta, että vihollisen vartiomiehet pääsisivät yllättämään meidät. Wistin hyvä venäjän kielen taito olisi suureksi avuksi, sillä meidän tulisi vihollisen vartiomiehen havaitessa hiihtää röyhkeästi hänen luokseen ja aloittaa keskustelu hänen kanssaan. Siten voisimme hänet vaientaa äänettömästi. Pojat jäivät metsän suojaan jännittyneinä odottamaan tuloksia.

Pääsimme peltoaukealle, jossa talot olivat runsaan 50 m päässä edessämme. Pysähdyimme kuuntelemaan. Täydellinen äänettömyys vallitsi kaikkialla, eikä pieninkään valon pilkahdus ikkunoista osoittanut, että kylässä olisi edes elämää. Kaikki vaikutti autiolta. Mutta tiesimme, että ennen kuin tunti olisi kulunut, niin meteliä ja valoa riittäisi, sillä käsky oli sytyttää jokainen talo tuleen. Jokaisen rakennuksen piti palaa, koska silloin tuhoutuisivat vihollisen varastot ja tehtävämme olisi suoritettu. Silloin alkaisi myös taistelu, eikä hiljaisuus enää vallitsisi näillä maisemilla.

Talot olivat vähäisen harjanteen takana, emmekä voineet nähdä niiden pihoille. Siellä ehkä olisivat vartiomiehet, ja meidän oli kaiken uhalla noustava ylemmäksi rinteelle. Pääsimme jo talon lähelle, mutta nyt hyökkäsi pihalta rakkikoira ja aloitti rähinän. Painauduimme mataliksi hankeen kiroten näitä piskejä, jotka liiankin innokkaasti suorittivat vartiointia.

Kauempaa kylältä alkoi toinen rakki vastata tähän louskutukseen, ja meitä haukkunut koira lähtikin siihen suuntaan jatkaen haukkumistaan. Huokasimme helpotuksesta ja kömmimme taas suksillemme.

Kun pihalta ei kuulunut vartiomiehen askeleita, siirryimme varovasti rakennuksen nurkalle. Kovaksi poljettu lumi rakennuksen ympärillä osoitti, että liikkujia täällä oli ainakin valoisan aikana riittämiin. Mitään ääniä emme kuulleet myöskään sisältä. Ikkunat olivat korkealla, kuten yleensä karjalaisissa taloissa, joissa navetta oli ensimmäisessä kerroksessa. Pitempään aikaa hukkaamatta lähdimme seuraavan talon tuntumaan.

Nyt olimme jo voiton puolella, sillä jos seuraavassa talossa olisikin vartiomies, niin voisimme sen hämätä helposti, sillä näyttäisihän siltä, että tulimme tästä talosta, koska kuljimme pitkin talojen välistä polkua. Menimme arkailematta pihalle saakka ja sielläkään ei ollut yhtään elävää olentoa. Kiersimme täten jokaisen talon, ja tilanne oli kaikkialla sama. Näissä taloissa ei ollut vartiomiehiä ulkona. Ehkäpä vihollinen ei odottanut hyökkäystä tältä suunnalta, ja nukkui huolettomasti aavistamatta, että suomalaiset miehet tarkastelivat heidän nurkkiaan.

Palasimme poikiemme luokse metsän suojaan, ja selvitimme Määttäselle havaintomme. Suuri helpotuksen tunne valtasi jokaisen saatuaan kuulla, että ainakaan vartiomiehet eivät olleet aikeitamme estämässä. Lähdimme talojen lähelle, ja jokainen sai oman talonsa, jonka polttamisesta oli vastuussa. Taloja oli 10 ja miehiä vain 8, joten saimme Wistin kanssa kumpikin kaksi taloa osaksemme, koska tunsimme parhaiten paikat. Kasapanokset käsissämme painuimme hankeen talojen lähelle valomerkkiä odottamaan. Jokainen hermo oli kireällä, kuten aina ennen taistelun alkua, jolloin jännitys laukeaa. Parikymmentä minuuttiakin on pitkä aika tällaisessa tilanteessa.

Mutta aika kului, ja vilkuilimme kellojamme tavallista ahkerammin. Toivoimme vain, ettei ketään tulisi nyt taloista ulos, sillä muuten olisi tilanne suorastaan kiusallinen. Pari minuuttia oli vielä vaille 21, ja vihdoin kuului laukaus siltä suunnalta, jossa majurimme toimi. Arvasimme, että siellä eivät vartiomiehet olleet sisällä, vaan valppaasti pesäkkeissään, ja nyt alkoi kohta leikki.

Valoraketti nousikin samalla kohti korkeuksia, ja laukaisi jännityksen. Hyppäsimme hangesta, ja muutaman sekunnin kuluttua lensivät kaksikiloiset panokset ikkunoista sisälle. Rikkoutuvan lasin helinä kuului joka puolelta, ja hetken kuluttua myös hirvittävä ryske talojen sortuessa ja syttyessä tuleen. Kaikki tapahtui salaman leimahduksen tavoin. Hiljaiseen kylään oli tullut elämää. Helvetillinen rätinä alkoi kuulua konepistoolien syöstessä sarjojaan pakoon pyrkiviin vihollisiin. Taistelun melu kuului joka puolelta. Kylä oli yhtenä liekkimerenä. Yllätys oli täydellinen. Varovaisuutemme oli saanut palkkansa.

Taistelun melu jatkui kiivaana, mutta saamamme käskyn mukaan meidän oli viivyttelemättä riennettävä kokoontumispaikalle saatuamme tehtävän suoritetuksi. Apuakin voitiin tarvita muualla kipeästi, joten viivyttelemiseen ei ollut aikaa. Varmistauduimme vain siitä, että osaksemme tulleet talot roihusivat täydellisesti eikä niitä enää voisi sammuttaa.

Rakennuksista pakoon päässeet viholliset ryntäilivät vauhkoina sinne tänne eikä mikään järjestelmällinen taistelu voinut tulla kysymykseen. Mielettömästi ampuen ne juoksentelivat joka suunnalle konepistooliemme tulessa. Joukkomme vetääntyi metsän suojaan tulittaen jäljillemme yrittäviä vihollisia.

Pääsimme tukikohtaamme, jossa jo roihusivat suuret nuotiot. Parhaillaan lääkintämiehet sitoivat erästä poikaamme, vänrikki Korhosta, jonka jalan oli vihollisen luoti lävistänyt, ja hänet oli ahkiolla vedetty taistelupaikalta. Pari muutakin poikaamme oli saanut jo ensiavun, he olivat vain lievästi haavoittuneet.Hetken kuluttua saapui paikalle majurimme tyytyväisesti myhäillen. Yritys oli onnistunut rohkeimpienkin suunnitelmien mukaisesti osaltamme. Vain yksi Määttäsen osaston miehistä oli taistelussa kaatunut, ja ainoastaan kahta haavoittunutta joutuisimme vetämään paluumatkalla ahkioissa, toiset pystyisivät hiihtämään.

Saimme kehotuksen ruokailla ja levätä. Kuismanenkin aloitti teen keittonsa. Koko hänen olemuksensa vaikutti yhtä rauhalliselta kuin olisimme olleet omalla puolellamme yöharjoituksissa. Huvittavinta olikin se, että pelätessämme vihollisen hyökkäävän nuotioillemme ja halutessamme lähteä varmistamaan tukikohtaamme, hän lakoonisesti ilmoitti jättäneensä puolenkymmentä miestä hätistelemään liian innokkaita tunkeilijoita ja kehotti ruokailemaan rauhassa.

Vihollinen ei uskaltanutkaan lähteä pimeään metsään perässämme ilmeisesti väijytystä peläten. Varmistukseen jääneet poikamme saivat ”hätistellyksi” muutamat takaa-ajajat.

Kapteeni Raipalan joukkoa vaivasi alusta pitäen huono onni. Osasto ei ehtinyt määräaikana aloittaa hyökkäystä, ja sitä vastassa oleva vihollinen oli valppaana havaitessaan tulipalon loimotuksen huoltokeskuksen palaessa. Puhelinlinjojen katkomisen vihollinen myös huomasi ja oli valmiina odottamassa meikäläisten tuloa. Metsänreunaa lähinnä olevan talon katolla oli tähystystorni ja talon ympärillä kaivantoja. Konekivääripesäke oli miehitetty.

Rohkeat poikamme yrittivät lähestyä pesäkettä venäjän kielen taitoiset etumaisina. Pesäkkeeseen oli matkaa vielä lähes 50 m, kun viholliset huusivat pojillemme, jotka lähestyivät pitkin aukeaa peltoa:

– Ketä olette?

– Omia, vastasivat poikamme. Suomalainen partio on liikkeellä ja olimme ajamassa sitä takaa. Saammeko tulla lämmittelemään?

– Tulkaa vain, mutta ainoastaan yksi kerrallaan. – Pojat jatkoivat hiihtoaan kuin kuulematta kieltoa, mutta nyt karjaistiin:

– Seis, jos vielä lähestytte, niin heti avataan tuli. – Poikamme alkoivat taas manailla:

– Hulluja miehiä. – Mutta he tiesivät, että nyt oli tosi kysymyksessä, sillä vihollinen ei näyttänyt uskovan heidän vakuuttelujaan. Vielä olisi kuitenkin päästävä lähemmäksi, jotta tuli olisi tehokasta. Nyt jäivät toiset jälkeen, ja vain pari miestä lähestyi pesäkettä. Jokaisella oli sormi liipaisimella ja valmiina toimimaan.

Jännitys kohosi suorastaan sietämättömäksi. Kansallisuuden paljastuminen olisi merkinnyt varmaa kuolemaa näille lähestyville miehille, ja siksi he päättivät aloittaa leikin ensimmäisenä. Äkkiä iskivät sarjat poikiemme aseista pesäkkeeseen, ja samalla hyökkäsivät toisetkin poikamme leikkiin mukaan. Pesäke vaikeni, mutta hälytyskin oli valmis. Alkoi vimmattu kamppailu. Eräs pojistamme ehti heittää kasapanoksen talon ikkunasta sisälle, mutta ei ehtinyt suojautua, ja putosi vihollisen taisteluhautaan suksineen. Räjähdyksen voimasta hajonneet seinät sinkoilivat ympäristöön, ja hautasivat poikamme tuohon hautaan. Viholliset ryntäsivät taloista ulos ja painoivat miehemme mataliksi hankeen. Oli täysi työ pidätellessä ryntäävän vihollisen etenemistä. Pojat olivat todella pahassa paikassa, sillä tulipalon loimu valaisi hangen ja irroittautuminen taistelusta oli suorastaan mahdotonta. Vihollisen järjestelmällinen puolustus ja hyökkäys luonnistuivat sen sijaan vaivattomasti, koska suomalaisten hyökkäys oli käynnissä vain yhdeltä suunnalta.

Hyökkäys ei ollut alkanut joka taholta samanaikaisesti, mutta nyt aloittivat muut iskuryhmät vuorostaan kiivaan tulensa ja yrittivät suojata poikien vetääntymistä pois aukealta. Yritys kylän tuhoamisesta jäi vihollisen valppauden ansiosta tähän yhteen taloon. Kiivas taistelu riehui edelleen palavan talon ympärillä, ja ihmeekseen pojat havaitsivat tällöin ampumahaudassa olevan hirsiläjän liikkuvan. Sinne hautaantunut poikamme kömpi nyt haudasta esille ja pelastui.

Miestemme vetääntyminen oli äärettömän vaikeaa, ja vain paksu hanki suojanaan pääsivät viimeiset metsän laitaan. Hyökkäys oli maksanut luutnantti Vehniäisen ja kersantti Averinin hengen. Myöskin pari vakavampaa haavoittumista ja muutamia lievempiä sattui hyökkäyksen aikana. Joukko vetääntyi sovittuun kohtaamispaikkaan

Majuri Kuismanen jatkoi lepoaikaa, kunnes haavoittuneet olivat saaneet parhaan mahdollisen hoidon nuotioiden äärellä. Kello 3 aamuyöllä saivat ahkiot lähtökäskyn. Jäimme vielä runsaan tunnin ajaksi paikoillemme ja uskoimme, että päivän saavuttua vihollinen varmasti rynnistää suurin joukoin peräämme ja saamme pidätellä niiden hyökkäystä, sillä haavoittuneiden kuljetus ahkioissa ei ollut mitään helppoa ja matkan teko oli hidasta.

Mutta ihmeeksemme havaitsimme, että saimme ilman suurempia häiriöitä vihollisen taholta jatkaa matkamme. Ei edes lentokoneita vihollinen lähettänyt kimppuumme. Liekö iskumme harventanut heidän joukkonsa vahvuutta, sillä meillä ei ollut aavistustakaan heidän tappioistaan, koska joukkoja olivat talot täynnä kasapanosten tehdessä tehtävänsä.

Päästyämme jo linjojen läheisyyteen, saapui lentokone noutamaan haavoittuneita, ja ikävän tapaturman takia joutui majurimmekin tähän koneeseen. Tulomatkallamme laukesi jostain syystä hänen jäätynyt pistoolinsa, ja luoti lävisti reisilihaksen. Mutta tyytyväisin mielin matkamme onnistumisesta toivottelimme hänelle pikaista paranemista koneen aloittaessa matkansa Sortavalan sotasairaalaan.