Kirja: Pitäkää mukuloista huolta

Juna jyskytti hitaasti ja tasaisesti eteenpäin. Talviset maisemat vilahtelivat ohitse loputtomana juovana, jonka joskus katkaisi jokin talo ja asemat, jolle juna aivan kuin henkäisi levähtämään. Helmikuun päivä oli kirkas ja lunta oli paksulti pohjoisen radan varsilla. Maisemat eivät nyt kiinnosta­neet matkustajia.

Juna oli matkalla tuntemattomaan vaunu täynnä lapsia, jotka istuivat jännittyneinä eteensä tuijottaen pienenpien torkkuessa toisiaan vasten, joidenkin itkiessä äitiään.

Siinä nyt olin matkalla minäkin kuunnellen junan tasaista jyskytystä. Välillä ääni kiihtyi ja ajattelin sen jostain vihastuneen. Mietin kaikenlaista, etten olisi muistanut kotiväkeä ja äitiä, joka jäi asemalle huiskuttamaan naapurin tädin kanssa. Näin heidän selvästi pyyhkivän silmiään junan lähtiessä liikkeelle.

Oli talvisota. Meidät oli evakuoitu pois Karjalasta omasta kodistamme. Asuimme nyt Kempeleellä pienessä mökissä, jossa seinän takana asui toinen perhe evakkoja. Sotaa pakoon olin kai menossa taaskin. Nyt tein lähtöä innoissani, olihan sotalapsi aivan jotain erikoista ja jännittävää. Sitä paitsi meninhän nyt Ruotsiin. Olin kymmenvuotias ja sain tehtävänkin. Naapurin neljävuotias Pentti ja kaksivuotias Heino, jotka tiiviisti istuivat vierelläni olivat tulleet holhottavikseni.

Matka kului alussa mukavasti poikien katsellessa kaikkea uutta ja ih­meellistä, mutta vähitellen ikävä ja uni yllättivät. Samoin monet pissareissut. Onneksi olin kotona joutunut hoitamaan pienempiä veljiäni Marttia ja Mattia, jotka nyt tulivat taas mieleeni. Huokaisin raskaasti, tunsin sisälläni jotain painavaa. Muistin äidin joskus sanoneen, että on kuin sydän halkeaisi ja se oli aina silloin kun hänellä oli paha mieli, varsinkin nyt evakossa ollessa.

Heräsin ajatuksistani junan pysähtyessä jollekin asemalle ja pian taas jatkaessa tasaista menoaan. Hoivailin poikia parhaan kykyni mukaan, vaikka jännitys ja pelko hiipi itsellekin kaikesta tulevasta. Pojat olivat viimein torkahtaneet viereeni. Seurasin matkatätien touhuja heidän hyssytellessä ja ruokkiessa pienimpiä. Joukossa oli myös paljon ikäisiäni, mutta tutustuminen ei nyt luonnistunut.

Katselin valkoisia lappuja kaulassamme. Ne vaikuttivat aivan vauvojen ruokalapuilta, joihin oli kirjoitettu nimet ja osoitteet. Matkan pitkäveteisyys vaivasi jo minuakin ja välillä muistin taas kotiväen. Junan yksitoikkoinen meno toi mieleeni matkan jonkin aikaa sitten.

Oli kauhean kylmä ja ihmisiä tungeksi kaikkialla nyytteineen ja tavaroineen. Kuljimme tavaravaunussa pois sodan jaloista. Söimme käsin uu­nipuuroa, jonka äiti oli hädissään laittanut paperipussiin ja minun koulureppuuni. Oli tullut käsky lähteä heti asemalle. Mukavasti se puuro lämmitti selkääni. Meistä lapsista se oli jännittävää, mutta vanhempien ilmeet olivat vakavat. Isä oli saanut lomaa jostain työkomppaniasta ja lämmitteli saunaa, mutta sinne se sauna jäi lämpiämään meidän kiirehtiessä asemal­le. Isä tosin tuumi, että jospa se olisi lämmin kun palaamme, mutta tuossa sanonnassa ei ollut nyt leikkipuhetta, vaikka isä olikin sellainen.

Olin mietteissäni junan pysähtyessä asemalle. Tornio, luin asemahuoneen seinältä. Katselin ulos ikkunasta, lunta sateli suurina hiutaleina hämärään iltaan. Junamatkamme päättyi ja meidät vietiin linja-autoon, joka kuljetti meitä johonkin suureen rakennukseen. En ollut koskaan ollut sairaalassa, mutta nyt olimme varmasti sellaisessa. Siellä meidät pestiin isoissa paljuissa ja valkotakkinen setä tutki meitä. Saimme myös ruokaa, mutta nyt ei se maistunut, tuskin tiesin mitä lautasella oli. Jännitys ja ikävä, jota matkalla olin pidättänyt laukesi. Koti oli jossain kaukana… Nieleskelin kyyneleitä matkan jatkuessa autolla. Oli pimeää saapuessamme eräälle koululle. Istuimme pulpeteissa, kun luokkaan tuli oudosti puhuvia naisia. Minusta tuntui kuin he olisivat tarkastaneet kenet meistä valitsevat. Arvasin meidän nyt olevan Ruotsissa. Vaistomaisesti pidin poikia kädestä kiinni, koska kaksi naista tuli tahtoen ottaa heidät.

Selitin itkien, etten eroa pojista, mutta suomalainen matkatäti sanoi poikien pääsevän hyviin koteihin ja aivan lähekkäin. Istuin siinä, tunsin olevani ihan yksin vieraassa maassa. Sillä hetkellä minä en pitänyt yhtään Ruotsista. Enkä myöskään äänestä, jonka kuulin vierelläni sanovan: ”Lähdetkös tädin pikku-piiaksi” En myöskään pitänyt sanasta piika, sillä olinhan tullut sotalapseksi. Jotenkin vaistosin, että lähdettävä oli.

Ajoimme pikkuautolla, en tiennyt minne. Olin väsynyt ja ikävissäni. Ero pojista tuntui pahalta. Perille tultuamme tajusin vain, että tänne minun olisi nyt totuttava. Sänkyyn päästyäni nukahdin kuitenkin sikeästi. Aamulla heräsin pienen pojan katsellessa minua ihmeissään sänkyni vierellä. Hän oli talon puolitoistavuotias poika Gosse, pyöreä kuin pulla. Tutustuin häneen pian. Setä oli nuori ja puhui ruotsia. Täti kertoi olevansa Aavasaksalta kotoisin, hänen kanssaan puhuin suomea.

Vaitonaisesti kerroin heille kotioloistamme ja itsestäni. Evakkomatka ja suuri perheemme kiinnosti heitä myös kovin. Ennemmin en ollut ajatellut perheemme suuruutta, vaikka meitä olikin yksitoista lasta. Kuulin kyllä äidin usein huokaavan ruoan puutetta. Suomessa oli sota ja pula kaikesta. Kaipa minä juuri siksi olin täällä, koska kotona oli puutetta.

Gösta-setä kävi työssä tehtaassa sorvarina. En tiennyt mitä se oli. Heillä oli lehmä, jota täti hoiti, hän oli koti-äiti. Se tuntui kotoiselta, sillä äidilläkin oli lehmä. Moni muu asia oli vierasta. Mukavaa oli, kun varpaita ei palellut lattialla kuten kotona. Ruokaa oli tarpeeksi ja miten hyviä olivat keksit, joita kotona ei koskaan saanut.

Jonkin päivän kuluttua lähdimme läheiselle koululle Signe-tädin kanssa. Siellä oli muitakin suomalaisia lapsia kuunteluoppilaina. Lähdin mielelläni, olinhan joutunut lopettamaan koulun kesken. Ujona ja peloissani seisoin nyt kuitenkin kaikkien katseltavana. Mielestäni olin hieno uudessa mekossani. Kävimme tädin kanssa ostamassa sen aivan koulua varten. Siinä oli valkea kauluskin, jota täytyi ihailla oikein peilin edessä. Koulussa oli muuten mukavaa, mutta emme voineet lukea, ainoastaan laskimme ja piirtelimme. Sain tovereita ja opettajan Britta-tytöltä sain kuvankin.

Kotiin kirjoitin heti perille tultuani. Kerroin kuinka en voinut pitää pojista huolta, se vaivasi minua kovasti. Sain pian kotiväeltä kirjeen. Oli hienoa saada aivan omalla nimellä osoitettu kirje. Siinä luki: Koululainen Aili Kaipainen, Kalix, Nyborg, Sverige. Se oli paikka, jossa asuin Pohjois-Ruotsissa. Katsoin sen koulukartasta. Sain myös pienen valokuvan kotiväestä. Katselin sitä aina ikävän yllättäessä. Tädin tehdessä töitään hoivailin minä Gossea. Hän sanoikin ottaneensa minut, koska näki miten minä huolehdin koululla pojista. Muiden tyttöjen leikkiessä vapaasti täytyi minun pitää poika mukanani. Se oli rasittavaa. Matkan jouduttamiseksi kannoin häntä paljon, mutta Gosse painoi ja minä olin hento. Täti sanoikin minua esinäkemältä laihaksi lapseksi ja surkutteli, etten syönyt tarpeeksi. Gösta-sedän ansiosta pääsin joskus leikkimään naapurin suomalaisten Maijan ja Pirkon kanssa. Kerran keksimme leikkiä hammaslääkäriä, koska Maijan etuhampaat heiluivat pahasti. Minä tiesin miten ne voi ottaa pois. Olihan isä minulta ja veljiltäni niitä nyppinyt ja sanonut vain: ”Avaahan suusi”, ja kiertänyt vain langan hampaaseen ja niin oli hammas yhtäkkiä poissa. Niinpä minä sain olla lääkäri ja nyhtäisin Maijalta hampaan. Mukavaa se minusta oli, muttei Maijasta. Talonväeltä sain kiitosta urheudesta ja sekin oli tietysti mukavaa.

Alkukesällä opettelin ajamaan pyörällä. Sitä taitoa en voinut opetella kotona, koska oli vain isän ainoa pyörä ja hänen työkulkuvälineensä. Ainoastaan velipojat uskalsivat sillä ajella. Istuin Gossen kanssa ulkona rapulla. Oli kaunis kesäpäivä, kun posti toi kirjeen kotoa, jossa äiti kertoi heidän lähtevän takaisin kotiin Karjalaan. He olisivat siellä jo juhannuksena. Silloin minut valtasi sellainen ikävä, että en voinut ajatella kuin entistä kotia ja kuinka kaukana olisinkaan nyt kotiväestä. Iltaisin itkin sängyssäni ja rukouksiin liitin – suojele kotiväkeä ja vie minut pois täältä. Ikävääni en voinut selittää kenellekään, en ainakaan tädille. Olisin kai ollut kiittämätön, koska hän usein mainitsi, kuinka hyvä minulla oli heidän luona. Sain ruokaa ja vaatteita, mutta ne eivät nyt merkinneet mitään. Mietin miksi en pääsisi lähtemään jos sotaa ei enää ole. Arvelin heidän vain pitävän minua Gossen vahtina. Kuulin myös heidän usein riitelevän, mutta en tiennyt mistä, he kun puhuivat ruotsia. Pelkäsin ja itkin sängyssäni, mutta he sa­noivat etteivät he tarkoita minulle pahaa. Riidat sattuivat usein silloin kun setä oli myöhään poissa.

Ilmat olivat kovin muuttuneet. Ulkona ei voinut leikkiä. Täti sanoikin syksyn tulleen. Eräänä päivänä hän ilmoitti minulle lapsien lähtevän takai­sin Suomeen ja haluanko minäkin lähteä. He kyllä ottaisivat minut omaksikin. Tädin suostutteluihin en sortunut. Iloitsin heti lähdöstä ja odotin lähtöpäivää, etten vain jäisi pois.

Olin matkalla junassa kotiin. Muutamia lapsia oli menossa samaan suuntaan. Olimme vieraita toisillemme. Yhteistä olivat nuo laput kaulassamme. Matkasimme jo toista päivää. Yön vietimme jossain sairaalassa, jossa meidät taas tutkittiin. Nukuimme sairaalan sängyissä. Kuu paistoi isosta ikkunasta, etten oikein saanut nukutuksi, mutta tuntui ihmeen turvalliselta päästä kotiin. Juna kolisteli hitaasti ja puiset penkit tuntuivat kovilta istua. Välillä kyyristyin nurkkaan ja torkahdin. Matkan pituus vaivasi ja ajattelin, ettei se lopu koskaan. Saavuimme viimein kuitenkin Sortavalan asemalle, jonne odotin kotiväen tulevan.

Pettymykseni oli suuri; minua ei ollut kukaan vastassa. Siinä minä seisoin syksyisessä kylmässä itkua tehden, matkatätien lukiessa lapustani nimiä ja osoitettani. Muistin kuitenkin äidin kirjoittaneen, että veljeni Eino on Sortavalassa juoksupoikana Itä-Karjala -liikkeessä. Niin minut vietiin sinne. Siellä sitten istuin tavaravarastossa odottaen veljeni kotiin lähtöä illalla. Oli jo myöhäinen ilta saavuttuamme Kuokkaniernen asemalle. Tuuli ja satoi, valoja oli niukasti. Erilaista kuin Ruotsissa. Täällä oli pienempää. Kuljin vaitonaisesti veljeni vierellä. Hän oli kovasti kasvanut, melkein vierastin häntä. Kysyin häneltä, miksi kaikki on niin outoa. Hän selitti sen johtuvan siitä, kun täällä on ollut sota ja pula kaikesta ja että sotaa käydään yhä kaukana Karjalassa. Sota ei minua nyt kuitenkaan kiinnostanut. Astelimme kantamuksinemme pimeää tietä. Oli vain niin turvallista siinä veljen vierellä.

Saavuimme viimein kotiin pieneen ja köyhään, jonne olin kovasti ikävöinyt. Kotiväki yllättyi kovasti tulostani. Junien epäsäännöllisistä ajoista johtuen heillä ei ollut tarkkaa tietoa saapumisestani. Se ei enää ollut tärkeää. Sinä iltana nukahdin siskoni Kertun viereen onnellisena ja rukoukseeni liitin: ”Kiitos, että toit minut kotiin!”